"Eikö teidän maassanne ole ketään, joka voi nähdä ilman silmiä ja kuulla ilman korvia? Älä kysele. Hän tiesi."
Kohautin hartioitani kuullessani tämän ja hän alkoi selittää, ettei hän ollut saanut sen lähempiä määräyksiä, miten meidän kanssamme piti menetellä, mutta hän aikoi heti lähteä "Hänen-jota-täytyy-totella" puheille saamaan tarkat ohjeet meihin nähden. Billalin puheesta päättäen oli "Hän-jota-täytyy-totella" tahi "Hiya" (hän), joksi häntä yleisesti sanottiin lyhykäisyyden takia, amahaggerien kuningatar.
Kysyin häneltä, kuinka kauan hän luuli viipyvänsä matkallaan, ja hän arveli parhaassa tapauksessa ennättävänsä takaisin viidentenä päivänä. Matka oli vaivalloinen, sillä päästäkseen kuningattaren luo hänen täytyi kulkea rannattomien ja pohjattomien soiden poikki. Hän sanoi järjestävänsä kaikki niin, että meistä huolehdittaisiin mitä parhaiten hänen poissa ollessaan, ja koska hän oli mieltynyt meihin, koettaisi hän kaiken voitavansa saattaakseen kuningattaren mielen meitä kohtaan mahdollisimman suosiolliseksi. Samalla hän ei myöskään tahtonut salata meiltä, että hän saattoi yhtä hyvin epäonnistuakin, sillä jokainen muukalainen, joka oli tullut maahan hänen isoäitinsä, hänen äitinsä ja hänen elinaikanaan, oli armotta surmattu ja tavalla, jota hän ei tahtonut selittää säästääkseen hermojamme. Hänen käsityksensä mukaan oli kaikki tapahtunut "Hänen-jota-täytyy-totella" käskystä. "Hiya" ei ollut ainakaan hänen tietääkseen milloinkaan pannut kortta ristiin pelastaakseen muukalaisten hengen.
"Nyt minä en oikein käsitä sanojasi, isäni", sanoin minä. "Sinähän olet jo vanha mies ja aika, jonka kuluessa nuo tapahtumat ovat sattuneet, ulottuu ainakin kolme miespolvea taaksepäin. Kuinka olisi siis 'Hän-jota-täytyy-totella' voinut antaa käskyn jonkun muukalaisen surmaamisesta sinun isoäitisi ollessa vielä lapsi? Eihän 'Hän-jota-täytyy-totella' ollut silloin vielä syntynytkään."
Billali hymyili jälleen omituista salaperäistä hymyään ja poistui syvään kumartaen vastaamatta kysymyksiini. Sitten emme nähneet häntä viiteen päivään.
Hänen mentyään keskustelimme tilanteestamme ja minun täytyy myöntää, että olin sangen levoton ajatellessani tulevaisuuttamme. Vaikka olin lujasti päättänyt, etten uskoisi mitään satuja, niin kuitenkin olivat Billalin kertomukset tuosta salaperäisestä kuningattaresta, "Hänestä-jota-täytyy-totella", joka kaikesta päättäen jollakin kaamealla tavalla surmautti kaikki muukalaiset, järkyttäneet mielenrauhani. Leo oli myöskin alakuloinen, mutta koetti lohduttaa itseänsä todistamalla riemuiten, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli epäilemättä juuri sama henkilö, josta ruukunpalasen kirjoituksessa ja hänen isänsä kirjeessä puhuttiin ja jonka ikään, viisauteen ja suureen mahtavuuteen Billalikin oli viitannut. Viime aikojen monet kummalliset tapaukset olivat antaneet minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten enää jaksanut enkä halunnutkaan sillä hetkellä todistaa Leon järjetöntä väitettä aivan vääräksi ja mahdottomaksi. Minä vain ehdotin, että menisimme uimaan ja peseytymään, minkä tarpeessa kaikki olimme.
Ilmoitettuamme aikomuksemme eräälle keski-ikäiselle, tavattoman synkän näköiselle miehelle, joka näytti määrätyn pitämään meitä silmällä isän poissa ollessa, menimme ulos — mutta sytytimme ensin piippumme. Luolan eteen oli kokoontunut suuri joukko kansaa nähdäkseen vilahdukseltakaan valkoisia muukalaisia, mutta kun me ilmestyimme tuprutellen sakeita savupilviä sieraimistamme hajausi joukko silmänräpäyksessä. Miehet ja naiset juoksivat tiehensä huutaen ja kirkuen, että olimme hirmuisia noitia. Paitsi ampuma-aseidemme vaikutusta ei mikään muu herättänyt suurempaa ihmettelyä ja kummastusta kuin tupakanpolttomme. Siten onnistuimme pääsemään pienelle purolle, jonka kristallikirkkaassa vedessä kylvimme kenenkään häiritsemättä. Ustane ja muutamat hänen toverinsa näyttivät kyllä päättäneen seurata meitä kaikkialle, myöskin kylpyyn.
Olen harvoin uinut ja peseytynyt niin suurella nautinnolla ja kun vihdoin olimme valmiit, oli aurinkokin alentunut melkein vuoriselänteen tasalle ja päästyämme takaisin suureen luolaan se oli jo laskenut vuorten taa. Synkkä hämärä kattoi seudun. Luolassa roihusi useita nuotioita, joiden ympärillä parhaillaan aterioitiin juhlallisen äänettömyyden vallitessa. Tulet paloivat kirkkaasti ja seinille oli ripustettu lukuisasti hyvin valaisevia, savesta muovailtuja lamppuja, Joista toiset olivat erinomaisen kauniitakin. Suurimmat lamput oli valmistettu isoista saviruukuista, jotka oli täytetty sulatetulla rasvalla ja suljettu tukevalla kannella, jonka läpi oli pujotettu punertava sydän. Näitä lamppuja täytyi pitää alati silmällä, etteivät ne pääsisi sammumaan, sillä niissä ei ollut minkäänlaista sydämen nostolaitetta. Pienempien käsilamppujen, jotka myöskin oli muovailtu savesta, sydäminä käytettiin palmujen ydintä ja välistä jonkun erittäin kauniin sanajalan runkoja. Tällaisissa lampuissa oli sydän pujotettu lampussa olevan ahtaan reiän läpi, johon oli sovitettu terävä puutikku, jolla sydäntä voitiin vetää pitemmälle, kun se alkoi palaa himmeämmin.
Istuimme hetkisen katsellen noiden julman näköisten ihmisten illastusta synkässä äänettömyydessä, kunnes vihdoin ilmoitin kaitsijallemme, että halusimme mennä levolle. Päivän monet kokemukset väsyttivät ja katseltuani mietteissäni luolan rosoisilla seinämillä vilahtelevia suunnattomia varjoja tunsin olevani sangen uninen.
Mies nousi heti ja tarttui sanomatta sanaakaan kohteliaasti käteeni ja opasti minut valaisten lampulla tietämme yhteen niistä kaitaisista käytävistä, joita olin huomannut lähtevän suuresta keskusluolasta. Noin viisi askelta kuljettuamme käytävä laajeni pieneksi huoneeksi, joka oli noin kahdeksan jalan pituinen ja levyinen. Tämän kallioon hakatun huoneen yhdellä seinämältä oli noin kolmen jalan korkuinen kivilavitsa, joka oppaani ilmoituksen mukaan oli vuoteeni. Muutoin oli huone aivan tyhjä enkä voinut keksiä pienintäkään ilmareikää tahi ikkunaa; tarkasteltuani sitä lähemmin tulin siihen yllättävään johtopäätökseen, että huone olikin ollut kuolleen hautakammio eikä kenenkään elävän olennon makuusuoja. Lavitsalla, jolla minun piti nukkua, oli vainajan ruumis levännyt. (Sain myöhemmin tietää, että johtopäätökseni oli aivan oikea.) Tämä huomioni sai minut värisemään, mutta kun minun täytyi kuitenkin jossakin nukkua, niin karaisin luontoni ja menin hakemaan suuresta luolasta peitteeni, joka oli tuotu veneestä muiden tavaroiden mukana. Siellä tapasin Jobin, jolta kuulin, että hänelle oli osoitettu samanlainen kammio makuuhuoneeksi, mutta johon hän jyrkästi kieltäytyi jäämästä, sillä paikka oli hänen mielestään kamala. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi mennyt isoisänsä kiviseen hautakammioon nukkumaan ja hän pyysi saada viettää yön minun luonani, jos se vain kävisi päinsä. Suostuin iloiten hänen pyyntöönsä.