Ja mitä tapahtui silloin? Oi! rakkaani, minä en tiedä!
Mutta minä, minä en sinua enää nähnyt — minä, minä katosin
synkkään pimeyteen.
Ja hän, joka on minua väkevämpi, otti sinut; oi, hän, joka on
Ustanea kauniimpi.
Vielä kerran sinä käännyit ja huusit minun nimeäni ja annoit
katseesi kaihoten pimeydessä harhailla.
Mutta hän, joka on minua väkevämpi, hurmasi sinut kauneudellaan
ja johdatti sinut hirveitä teitä myöten maan uumeniin.
Ja silloin, rakkaani, oi, silloin —'
Tässä tuo nuori nainen keskeytti puheensa eli laulunsa ja loi hehkuvan katseensa luolan perillä vallitsevaan synkkään pimeyteen. Samassa hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja hän tuijotti jäykistyneenä eteensä kuin jotakin hirveää näkyä katsellen. Sitten hän antoi kätensä vaipua Leon pään päältä ja viittasi eteensä pimeyteen. Me tuijotimme kaikki luolan perille, mutta emme nähneet mitään. Mutta Ustane näki tahi ainakin luuli näkevänsä jotakin, mikä ilmeisesti järkytti hänenkin rautaisia hermojaan, sillä äkkiä hän kaatui ääntä päästämättä tajutonna maahan.
Leon, joka alkoi todellakin kiintyä tähän miellyttävään nuoreen naiseen, valtasi hätä ja tuska ja ollakseni täysin rehellinen täytyy minun tunnustaa, että minutkin valtasi taikauskoinen pelko. Kohtaus oli kokonaisuudessaan niin tavaton.
Ustane tointui kuitenkin pian ja nousi väristen istumaan.
"Mitä tarkoitit, Ustane?" kysyi Leo, joka puhui arabiankieltä erittäin hyvin opiskeltuaan sitä ahkerasti useat vuodet.