"En mitään, valittuni", vastasi Ustane väkinäisesti naurahtaen. "Minä vain lauloin sinulle kansani vanhan tavan mukaan. En varmastikaan tarkoittanut mitään, sillä miten voisin puhua tulevaisista tapahtumista."
"Mutta mitä sinä näit, Ustane?" kysyin minä katsellen tyttöä kiinteästi silmiin.
"En mitään", vastasi hän jälleen; "en kerrassaan mitään. Älkää kyselkö. Onhan parempi, etten teitä pelästytä. Miksikä sen tekisin?" Sitten hän kääntyi Leon puoleen ja ottaen nuorukaisen pään kättensä väliin hän suuteli tätä otsalle ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ääretön hellyys ja sanomaton rakkaus, etten ole sen kaltaista ilmettä nähnyt kenenkään toisen naisen kasvoilla, vaikka olen liikkunut kaikkialla niin sivistyneiden kuin villikansojenkin keskuudessa. Katsellen Leoa liikuttavan hellästi Ustane lausui:
"Kun en ole enää luonasi, rakkaani, kun sinä yöllä ojennat kätesi etkä löydä minua, niin muistele minua silloin, sillä minä rakastin sinua, vaikka en ole kelvollinen jalkojasikaan pesemään. Rakastakaamme siis nyt toisiamme, ottakaamme omaksemme, mikä meille on suotu ja olkaamme onnelliset niin kauan kuin saamme olla yhdessä, sillä haudassa ei rakkaus enää lämmitä, eikä siellä suutelot huulia polta. Sitten ei ehkä ajatella enää mitään, tahi kalvavat mieltä vain eletyn elämän katkerat muistot ja soimaukset, ettei ymmärtänyt paremmin ja viisaammin elinaikaansa hyväkseen käyttää. Tämä ilta on meidän, oi rakas, mutta ken tietää, kenen on huomispäivä?"
VIII
JUHLA JA SEN SEURAUKSET.
Seuraavana päivänä ilmoitettiin meille, että illalla aiottiin toimeenpanna suuri juhla meidän kunniaksemme. Eilispäivän kummallinen tapaus, joka oli ollut omansa tekemään syvän vaikutuksen jokaiseen näkijään, oli mielestäni hiukan viitannut meitä odottaviin järkyttäviin kohtaloihin, ja minä koetin kaikin mokomin vaikuttaa siihen suuntaan, että tuo juhlapuuha olisi rauennut. Selitin, että me kaikki olimme äärimmäisen vaatimattomia ihmisiä, joiden kunniaksi ei suinkaan kannattanut mitään juhlia pitää, mutta kun vastaväitteitäni kuunneltiin kiusallisen äänettöminä ja närkästyneen näköisinä, katsoin viisaimmaksi pitää suuni kiinni.
Juuri auringon mennessä mailleen minulle siis ilmoitettiin kaiken olevan kunnossa ja niin menin Jobin kanssa suureen luolaan, jossa kohtasin Leon ja Ustanen, joka oli tapansa mukaan nuorukaisen seurassa. Nuo kaksi olivat olleet tähän saakka ulkona kävelemässä eivätkä tienneet mitään illalla pidettävästä juhlasta. Näin Ustanen kauniiden kasvojen kalpenevan kauhusta, kun hän sai tiedon asiasta. Hän tarttui erästä ohikulkevaa miestä käsivarteen ja kysyi tältä jotakin hyvin käskevästi. Vastaus näytti tyynnyttävän häntä, sillä hän hengähti syvään helpotuksesta, mutta aivan rauhallinen hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Sitten hän kääntyi kaitsijamme puoleen, joka näytti olevan kaiken määrääjä, ja alkoi kiivaasti väitellä tämän kanssa, mutta vihdoin mies kiivastui ja tyrkkäsi tytön luotaan ärjyen kiukkuisesti. Samassa mies kuitenkin muutti mieltään ja tarttuen Ustanen käteen talutti tytön tulen ääreen ja istutti hänet viereensä nuotion ympärille kokoontuneen joukon piiriin. Huomasin Ustanen jostakin syystä pitävän parhaana mukautua vastustelematta.
Luolassa palava nuotio oli tällä kertaa tavattoman suuri ja laveassa piirissä sen ympärillä istui noin kolmekymmentäviisi miestä ja kaksi naista. Ustane ja tuo toinen, jota Job sydämensä pohjasta kammosi. Miehet istuivat vaiti kuten tavallisesti ja jokainen oli asettanut pitkän keihäänsä luolan seiniin vartavasten laitettuihin pitimiin. Parilla kolmella oli yllään mainitsemani kellertävä liinainen vaippa, mutta toisilla oli vain leopardin nahka vyötäisillään.
"Mitähän nyt lienee tekeillä, herra?" kysyi Job levottomasti. "Siunatkoon ja varjelkoon, tuollahan tuo kirottu nainen taas on. Nyt hän ei ainakaan rohjenne lähennellä minua, sillä luultavasti hän on huomannut, etten välitä hänestä. Koko joukko inhoittaa minua. Mutta katsokaahan, nehän ovat pyytäneet Mohammedinkin mukaansa. Tuo nainenhan puhelee hänelle mahdollisimman ystävällisesti ja sydämellisesti. Kas, kuinka hän hakkaileekin kunnon Mohammediamme. Olenpa, koira vieköön, iloinen, että saan nyt olla rauhassa hänen huomaavaisuudeltaan, olenpa niinkin!"