Julkaisija.
P.S. — Luettuani kertomuksen uudelleen ja sitä tarkoin harkittuani johtui mieleeni eräs seikka, johon en voi olla kiinnittämättä lukijan huomiota. Hän on huomaava, ettei Leo Vinceyn luonteessa tämän kertomuksen perusteella näytä olevan mitään erikoista ominaisuutta, joka selittäisi Ayeshan suuren kiintymyksen häneen eikä hän minunkaan mielestäni ole missään suhteessa mikään erittäin mielenkiintoinen henkilö. On todellakin luultavampaa, että herra Holly olisi tavallisissa oloissa helpostikin hänet syrjäyttänyt. Oliko asianlaita ehkä niin, että Ayesha kaikessa selittämättömässä viisaudessaan ja loistavassa nerokkuudessaan ihaili vain kaunista ulkomuotoa? Oliko tuo muinaisina aikoina elänyt Kallikrates vain tavallinen, lahjaton kuolevainen, jota rakastettiin vain hänen kreikkalaisen kauneutensa tähden? Vai onko asian todellinen laita siten kuin minä luulen sen olevan — nimittäin, että Ayesha, joka näki kauemmaksi tulevaisuuteen kuin me, oli huomannut rakastamansa miehen sieluun kätketyn tulevaisen suuruuden taimen, jonka hän tiesi rakastetulleen lahjoittamansa kuolemattomuuden vaikutuksesta, hänen nuoren viisautensa vaalimana ja hänen läsnäolonsa elähyttämänä puhkeavan ihanaan kukkaan, ilmestyvän loistavan tähden lailla täyttäen maailman häikäisevällä loistollaan ja ihanalla tuoksullaan?
Kysymykseen en kykene vastaamaan, vaan annan lukijan luettuaan herra Hollyn kertomuksen muodostaa itselleen oman mielipiteen siinä selostetuista tapahtumista.
I.
VIERAANI.
Elämässämme sattuu välistä tapauksia, jotka iskeytyvät mieleemme niin lujasti, ettemme voi niitä milloinkaan unhottaa, ja kohtaus, jonka aion tässä kertoa, on juuri sellainen. Muistan sen niin selvästi kuin se olisi eilen tapahtunut.
Juuri tässä kuussa kolmattakymmentä vuotta sitten istuin minä, Ludvig Horace Holly, eräänä iltana huoneessani Cambridgessa päntäten päähäni erästä matemaattista teosta, jonka nimeä en enää muista. Minun piti viikon päästä suorittaa tutkintoni, jonka sekä opettajani että toverini odottivat minun loistavasti läpäisevän. Vihdoin minä väsyneenä työnsin kirjan syrjään ja täytin piippuni. Uunin reunalla paloi kynttilä, jonka takana oli pitkä ja kapea kuvastin, ja juuri kun aioin sytyttää piippuni, osui katseeni kuvastimessa näkyviin kasvoihini. Minä vaivuin ajatuksiini ja annoin tulitikun palaa, kunnes se vihdoin alkoi polttaa sormiani niin, että minun täytyi hellittää se kädestäni. Siitä huolimatta seisoin paikoillani vielä kauan ja tuijotin mietteisiini vaipuneena kuvaani kuvastimessa.
"No niin", sanoin vihdoin ääneen, "toivoakseni tulen maailmassa toimeen sillä, mitä pääni sisältää, sillä sen ulkopuoli ei totisesti kykene minua vähääkään auttamaan."
Tämä huomautus hämmästyttänee hämäryydellään jokaista lukijaa. Minä tarkoitin sillä ruumiillisia puutteellisuuksiani. Useammille kahdenkymmenenkahden ikäisille nuorukaisille on luonto lahjoittanut ainakin jossakin määrin nuoruuden miellyttäväisyyttä, mutta minä olin jäänyt aivan osattomaksi. Olin sangen lyhytkasvuinen ja paksuruumiinen. Rintani oli melkein luonnottomasti sisään painunut ja käteni olivat huomattavan pitkät ja jäntevät. Kasvonpiirteeni olivat karkeat ja harmaat silmäni, joita matala otsa varjosti, olivat syvällä päässä. Musta, karkea tukkani kasvoi melkein puoliväliin otsaa, joka muistutti metsän takaisin valloittamaa, hylättyä raiviopaikkaa. Sellainen oli ulkomuotoni noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja sellainen se on, muutamia vähäpätöisiä muutoksia lukuunottamatta, vielä tänäänkin. Olin ruma kuin Kain, mutta ikäänkuin korvaukseksi oli minulle annettu harvinaisen vahvat ruumiinvoimat ja erinomainen järjenjuoksu. Rumuuteni oli niin silmäänpistävä, että toverini, jotka olivat nuoria keikareita, välttivät kulkemasta kanssani kadulla, vaikkakin olivat ylpeitä osoittamastani kestävyydestä ja suurista voimistani. Oliko ihmeellistä, että olin synkkämielinen ja ihmisarka? Oliko ihmeellistä, että työskentelin ja ahersin yksinäni ilman ainoatakaan ystävää — paitsi yhtä? Luonto oli erottanut minut muista erilleen etsimään tyydytystä ja lohtua vain sen mittaamattomista kätköistä. Naiset eivät voineet sietää minua. Noin viikko sitten kuulin erään naisen, joka luuli minun olevan kyllin etäällä, etten kuulisi hänen sanojaan, sanovan minua hirviöksi, jonka näkeminen oli saanut hänet uskomaan kehitysopin todenperäisyyteen. Ja kerran tapahtui, että eräs nainen teeskenteli todellakin välittävänsä minusta ja minä kiinnyin häneen luonteeni koko kiihkeydellä, mutta kun en saanutkaan odottamaani perintöä, hylkäsi hän minut. Minä pyysin ja rukoilin häntä niin kiihkeästi ja liikuttavasti, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin kellekään elävälle olennolle puhunut siten, sillä hänen suloiset kasvonsa olivat hurmanneet minut ja minä rakastin häntä. Vastauksen asemesta hän vei minut kuvastimen eteen ja seisoen vieressäni katsoi siihen.
"Katso nyt", sanoi hän. "Jos minua nimitettäisiin kauneudeksi, niin mikähän nimi mahdettaisiin antaa sinulle?"