"Teidän vieraanvaraisuutenne on sitten todellakin nurinkurinen", sanoin minä hiljaa. "Meidän maassamme huvitetaan vierasta kaikin tavoin ja hänelle tarjotaan talon parhaat herkut, mutta täällä te huvittelette pistämällä vieraan poskeenne."
"Tapa on sellainen", sanoi hän kohauttaen hartioitaan. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että tuo tapa voitaisiin hylätä, sillä en pidä muukalaispaistista. Varsinkin soiden poikki rämpineiden ja villeillä linnuilla eläneiden vieraiden liha maistuu inhoittavalle", lisäsi hän miettiväisesti. "Kun 'Hän-jota-täytyy-totella' lähetti sanan, että henkenne oli säästettävä, ei hän maininnut mitään mustasta miehestä ja sentähden nämä hyena-ihmiset alkoivat himoita hänen lihaansa. Tuo nainen, jonka tapoit, mikä oli aivan oikein, johdatti heidän pirullisiin sydämiinsä ajatuksen panna toimeen tämä ruukkujuhla muka teidän kunniaksenne. No niin, he saavat kyllä palkkansa kukin ansionsa mukaan. Heille olisi ollut parempi, etteivät he olisi syntyneetkään, sillä on hirmuista joutua 'Hänen-jota-täytyy-totella' vihan esineeksi. Nuo ovat onnellisia, jotka tuolla hengettöminä makaavat."
"Ah", jatkoi hän, "kuinka urhoollisesti ja uljaasti te valkoiset muukalaiset osaattekin taistella. Tiedätkö, senkin vanha ja pitkäkätinen papiaani, että sinä olet pusertanut hengiltä nuo kaksi, jotka makaavat tuolla? Heidän rintakehänsä ovat rusentuneet kuin munankuori. Entä nuorukainen, tuo nuori jalopeura, kuinka sankarillisesti hän pitikään puoliaan tuota joukkoa vastaan. Nuo kolme kaatuivat kuin ukkosen iskeminä ja tuo", hän osoitti erästä ruumista, joka liikkui vielä hiljaa, "kuolee myöskin, sillä hänen päänsä on melkein mäsänä. Noiden toisiinsa kytkettyjen joukossa on myös paljon haavoittuneita. Taistelitte kuin miehet ja minä tahdon olla tästä lähtien uskollinen ystävänne, sillä vanhaa sydäntäni oikein lämmitti nähdä kerrankin miehiä, joilla on terästä käsivarsissaan ja urheutta rinnassaan ja jotka osaavat tapella paremmin kuin kukaan täällä. Mutta sanohan, poikaseni, joka olet karvainen ja ruma kuin papiaani, miten tapoit nuo, joiden ruumiissa on reikiä? Sinä aiheutit korvia huumaavan melun, sanovat miehet, ja silloin nuo kaatuivat kuolleina maahan. Miten tämä on selitettävissä?"
Minä selitin hänelle ampuma-aseiden ominaisuudet hyvin lyhyesti, sillä olin äärimmäisen uupunut, mutta en tohtinut kieltäytymällä ehkä loukata hänen kaltaistaan mahtavaa henkilöä. Billali ehdotti heti, että valaisisin esitykseni ampumalla pari vankia, joita ei ollut kukaan vielä laskenut. Hän sanoi olevansa hyvin halukas näkemään kädestäni lähtevän salaman ja samassahan minäkin saisin kostaa parille viholliselleni. Hän hämmästyi kovin selitettyäni, ettei minun kansani keskuudessa ollut tapana itse kostaa rikollisille ja väärintekijöille, joiden tuomitseminen ja rankaiseminen oli lain ja esivallan asia. Sellaisesta menettelytavasta hän ei ollut kuullut milloinkaan puhuttavankaan. Lupasin kuitenkin tervehdyttyäni ottaa hänet mukaamme metsästysretkelle, jolloin hän saisi omin käsin ampua jonkun eläimen. Hän iloitsi lupauksestani kuin lapsi, joka tietää saavansa jonkun uuden leikkikalun.
Siihen meidän keskustelumme loppuikin, sillä Job oli kaatanut Leon suuhun hiukan paloviinaa, jota meillä oli vielä vähän jäljellä, ja tuon väkevän nesteen elvyttämänä Leo aukaisi silmänsä.
Jobin ja tuon uljaan Ustanen avulla kannoimme sitten kuoleman kielissä olevan ja melkein tiedottoman Leon makuukammioonsa, ja olisin mielelläni suudellut tuota urhoollista tyttöä kiitokseksi hänen rohkeudestaan, kun hän oman henkensä uhalla pelasti rakkaan poikani melkein varmasta kuolemasta. Mutta koska Ustane olisi saattanut käsittää käytökseni väärin, karkoitin tuon ajatuksen. Olin viettänyt monta päivää pelon ja toivon vaiheilla, ja turvallisuuden tunne, joka nyt täytti sydämeni mennessäni levolle omaan hautakammiooni, tuntui aivan oudolta. Ennenkuin paneuduin pitkäkseni, kiitin täydestä sydämestäni taivaallista isääni, joka oli johtanut kaikki niin armeliaasti, ettei tämä kammio ollut todellakin muuttunut hautakammiokseni, sillä harvat miehet, ovat olleet niin lähellä kuolemaa kuin me tuona hirmuisena päivänä.
Tavallisesti nukun aina huononpuoleisesti ja kun vihdoin torkahdin herkkään uneen, näin unia, jotka eivät olleet suloisimpia. Mohammedin hirveä kuolema, hänen epätoivoinen taistelunsa vapautuakseen vainoojainsa käsistä ja tuo kamalasti hehkuva ruukku kummittelivat koko yön mielessäni. Taampana näin salaperäisen hunnutetun olennon häilyvän luolan synkkenevässä pimeydessä ja kun huntu välistä siirtyi sivulle ilmestyi sen suojasta vuorotellen ihmeen ihana nainen ja irvistävä luuranko. Hunnun siten häilyessä tuo merkillinen olento lausui seuraavat salaperäiset ja näköjään aivan tarkoituksettomat sanat:
"Mikä elää, on kerran ollut kuollut, mutta mitä sanotaan kuolleeksi, ei kuitenkaan milloinkaan kuole, sillä Elämän kiertokulku on iäinen eikä kuolemaa ole. Niin, kaikki, jotka elävät, elävät iäisesti, vaikka ne välistä unohdettuina uinailevat pitkiäkin aikoja."
Vihdoin kuulin torven toitahduksen, joka ilmoitti päivän koittavan, mutta olin niin kipeä ja kankea, etten voinut nousta. Seitsemättä käydessä lyyhäsi Job, jonka kasvot muistuttivat mädännyttä omenaa, kammiooni ja ilmoitti Leon nukkuneen hyvin, mutta olevan kovin heikon. Paria tuntia myöhemmin ilmestyi Billali (jota Job nimitti "Billvuoheksi", luultavasti hänen pitkän valkoisen partansa tähden, joka ehkä hiukan muistutti pukin partaa) palava lamppu kädessään ja hän oli niin pitkä, että hänen päänsä ulottui melkein tuon pienen kammion kattoon. Olin nukkuvinani, mutta tarkastelin samalla vanhuksen patriarkaalisia ja kauniita kasvoja. Hän katseli minua haukansilmillään ja siveli muhkeata partaansa, joka sivumennen sanoen olisi ollut mainio ja huomiota herättävä suositus jollekin Lontoon parturille.
"Ah!" kuulin minä hänen mutisevan itsekseen (Billali usein puheli itsekseen), "hän on kyllä ruma — yhtä ruma kuin tuo nuorukainen on kaunis — oikea papiaani, mutta minä pidän hänestä. Kummallista, että minä nyt vanhalla iälläni voin kiintyä johonkin. Sananlaskukinhan sanoo, että epäile kaikkia miehiä ja tapa heti se, jota enimmän epäilet; kavahda naisia, sillä heissä asuu pahuus ja lopulta he saattavat sinut turmioon. Sananlasku on todellakin hyvä, varsinkin tuo naisia koskeva lause, ja minä luulen sen olevan hyvin vanhan. Mutta siitä huolimatta minä pidän tästä papiaanista ja luulen, ettei hän milloinkaan erehdy naisten pauloihin. Tuskinpa 'Hänkään-jota-täytyy-totella' kykenee tätä poikaani lumoamaan. Papiaani parkani! Hän lienee vielä peräti uuvuksissa eilisen taistelun jälkeen. Minäpä poistun, etten herättäisi häntä."