Hän kääntyi ja hiipi varpaisillaan käytävään, mutta silloin mainitsin häntä nimeltä.
"Isäni", sanoin minä. "Sinäkö siellä?"
"Aivan oikein, poikaseni, minähän täällä hiiviskelen hiljaa kuin hiiri, etten suinkaan häiritsisi untasi. Tulin vain katsomaan, miten täällä voidaan ja sanomaan sinulle, että nuo roistot, jotka eilen aikoivat murhata sinut, ovat parhaillaan matkalla 'Hänen-jota-täytyy-totella' luokse. Hän käski myös, että teidätkin on heti saatettava hänen puheilleen, mutta luultavasti te ette vielä kykene lähtemään."
"Eipä tietenkään", vastasin minä, "ennenkuin olemme hiukan toipuneet. Mutta, isäni, käskehän palvelijasi kantaa minut ulkoilmaan; en oikein viihdy tässä paikassa."
"Niin, niin", nyökäytti hän päätään, "tämän kammion ilmassa onkin surua ja murhetta. Kun olin vielä nuori poika, tulin kerran tänne ja näin nuoren, kauniin naisen ruumiin lepäävän juuri tuolla kivilavitsalla, jolla sinä nyt makaat. Hän oli niin suloinen ja viehättävä, että hiivin usein tänne häntä katsomaan. Elleivät hänen kätensä olisi olleet niin kylmät, olisi voinut luulla, että hän vain nukkui ja heräisi jonakin päivänä, sillä niin rauhallisesti hän lepäsi siinä valkeassa vaatetuksessaan. Valkea oli hänen ihonsakin kuin puhtain marmori ja hänen hiuksensa, jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, olivat väriltään kullankeltaiset. Hänen kaltaisiaan on vielä paljonkin luolissa, joissa 'Hän-jota-täytyy-totella' asustaa, sillä maassamme muinoin elänyt kansa tiesi keinon saada kuolleensa säilymään ikuisesti muuttumattomina. Niin, joka päivä minä hiivin tänne ja älä naura minulle, muukalainen, kun sanon sinulle, että lopulta rakastuin tuohon nukkuvaan tyttöön, tuohon elottomaan olentoon, jonka rinnassa oli muinoin elämä sykkinyt. Mietiskelin, kuka oli mahtanut rakastaa ja hyväillä häntä ja miten lukemattomat olivat eläneet ja kuolleet tässä maassa hänen jälkeensä. Ja kuulehan ystäväni, sinä minun papiaanini, minä luulen, että tuo vainaja opetti minut ajattelemaan elämämme lyhyyttä, kuoleman unen loppumattomuutta ja kaiken katoovaisuutta. Kaikki, mitä on auringon alla, häviää joskus ja unohdetaan ainiaaksi. Täällä istuin monet pitkät hetket mietteisiini vaipuneena ja minusta tuntui kuin olisin joka päivä saanut nukkuvalta lemmikiltäni uusia ja yhä syvempiä ajatuksia. Näin kului vähän aikaa, kunnes äitini huomasi pojassaan tapahtuneen omituisen ja käsittämättömän muutoksen. Eräänä päivänä hän hiipi perässäni ja nähtyään valkoisen kaunottaren tuossa lavitsalla hän säikähti pahanpäiväisesti luullen minun joutuneen lumouksen valtaan. Silmittömästi suutahtaen hän riuhtaisi kuolleen penkiltä asettaen hänet seisomaan seinää vasten ja tuikkasi tulen hänen tukkaansa. Kaunokaiseni palaa humisti aivan jalkoihin saakka, sillä nämä luolista löytyvät ruumiit ovat hirveän tulenarkoja. Katsopas, poikaseni, tuossahan on katto vieläkin savun mustuttama."
Katsahdin epäilevästi ylös ja katossa oli todellakin noin kolmen jalan laajuinen rasvaisen kiiltävä nokinen läikkä. Ahtaan hautakammion seinistä oli savu vuosien kuluessa luonnollisesti kulunut ja hävinnyt vähitellen, mutta katossa se näkyi vielä aivan selvästi.
"Hän paloi, kuten minä sanoin", jatkoi Billali miettiväisesti, "aivan jalkateriä myöten, jotka myöhemmin korjasin talteeni. Käärin ne liinavaateriekaleeseen, joka oli jäänyt palamatta, ja kätkin käärön tuonne lavitsan alle, jossa se on luultavasti vielä tänäkin päivänä, ellei joku ole löytänyt sitä ja vienyt sitä muualle. En ole nimittäin käynyt tässä kammiossa sen jälkeen. Minäpä katson", ja laskeutuen polvilleen vanhus kopeloi pitkällä kädellään lavitsan alustaa. Hänen silmiinsä ilmaantui kirkas loiste, kun hän huudahtaen vetäisi paksun pölykerroksen peittämän esineen pimennosta lavitsan alta. Pudistettuaan pölyn lattialle vanhus avasi hellävaroen käärön, jonka kangas oli jo lahonut aivan repaleiksi, ja suureksi hämmästyksekseni näin kääröstä ilmestyvän siromuotoisen ja melkein valkoisen naisen jalkaterän, joka oli niin elävän näköinen, että minä jouduin aivan ymmälle.
"Niin, niin, poikaseni", huokaisi Billali raskaasti, "nythän näet minun puhuneen totta, sillä tässähän on vielä toinen jalka jäljellä. Ota se käteesi ja katsele sitä, poikaseni."
Noudatin hänen kehoitustaan ja tarkastelin jalkaa lampun valossa hämmästyneenä, peloissani ja ikäänkuin lumouksen vallassa. On mahdotonta kuvata tunteitani sillä hetkellä, kun pitelin kädessäni tuota ihmeellistä tuhansia vuosia sitten eläneen henkilön ruumiin jäännöstä. Se oli hyvin kevyt, paljon kevyempi kuin mitä se oli ollut elävänä ollessaan, ja sen lihaksissa ei näyttänyt tapahtuneen pienintäkään muutosta, vain heikko, hyvänhajuinen tuoksu tuntui nenääni. Sitäpaitsi se ei ollut lainkaan kuivettuneen näköinen eikä rypistynyt kuten egyptiläiset muumiot, jotka ovat tavallisesti melkein mustiakin väriltään, vaan aivan täyteläinen, kaunis ja valkoinen. Jalka oli vieläkin aivan samanlainen kuin silloin, jolloin vilkkaasti virtaava veri elävöitti sen lihakset. Se oli todellakin palsamoimistaidon saavutusten huippu.
Pieni jalka parka! Minä panin sen kivilavitsalle, jossa se oli tuhansia vuosia levännyt, ja ihmettelin, kuka tuo muinaisina aikoina elänyt kaunotar oli mahtanut olla, jota se oli kannatellut ensin lapsena, sitten kainosti punastelevana tyttönä ja vihdoin täysin kehittyneenä viehättävänä naisena. Oliko hänen elämänsä ollut onnellinen ja oliko hän rohkeasti astunut alas kuoleman tummasta portista? Kaunoinen pieni jalka! Lukemattomat orjat olivat ehkä polvistuneet marmorilattioille sinun keveästi sipsuttaessa palatsisi suurissa saleissa ja maan mahtavimmat nöyrtyivät edessäsi omistajasi naisellisen kauneuden hurmaamina. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat ehkä suudelleet sinun valkoista hipiääsi.