Käärin tuon merkillisen esineen vaateriekaleisiin, jotka luultavasti olivat vainajan hankituksen jäännöksiä, sillä niissä oli palaneita kohtia, ja pistin käärön selkäreppuuni, jonka olin ostanut eräästä Lontoon urheilukaupasta. Sitten horjuin Billalin avulla Leon luo. Poika parkani oli peloittavan kalpea ja sangen heikko kylkeen saamansa haavan aiheuttaman verenvuodon takia, mutta siitä huolimatta hän oli reippaalla päällä ja tiedusteli aamiaista. Job ja Ustane nostivat hänet kantotuolin kankaasta valmistetuille paareille ja Billalin avulla he kantoivat hänet varjoisaan paikkaan luolan sisäänkäytävän suulle, jossa söimme aamiaisen ja vietimme melkein koko sen päivän ja pari seuraavaakin. Eilispäivän taistelun jäljet oli luolasta tyystin poistettu.
Kolmannen päivän aamuna olimme minä ja Job aivan entisellämme ja Leokin oli siksi parantunut, että harkitsin voivani myöntyä Billalin useasti toistettuun pyyntöön lähteä taivaltamaan Koriin, jossa tuo salaperäinen 'Hän-jota-täytyy-totella' kuului asustavan. Minä kyllä pelkäsin, että matka saattaisi kovin rasittaa Leoa, ja hänen haavansa, joka oli juuri mennyt umpeen, saattaisi jälleen aueta. Ellei Billali olisi niin kiihkeästi rukoillut meitä myöntymään hänen pyyntöönsä, mikä sai meidät pelkäämään, että oli vaarallista kauemmin viivytellä, en olisi millään ehdolla suostunut niin pian lähtemään matkalle.
X.
MIETELMIÄ.
Tunnin kuluttua sen jälkeen kuin olimme päättäneet lähteä, ilmestyi luolan suulle viisi neljän miehen kantamaa kantotuolia. Jokaista tuolia seurasi kaksi varamiestä ja noin viisikymmentä aseistettua amahaggeria lähti mukaamme henkivartioiksemme ja tavaroidemme kantajiksi. Meitä varten oli luonnollisesti kolme kantotuolia, neljännen kuulin olevan Billalia varten, joka suureksi ilokseni aikoi tulla mukaamme, ja viidennen otaksuin olevan varatun Ustanelle.
"Tuleeko Ustane mukaan?" kysyin minä Billalilta, joka valvoi matkavalmistuksia.
Kohauttaen hartioitaan hän vastasi:
"Kyllä, jos hän haluaa. Tässä maassa tekevät naiset juuri mitä tahtovat. Me kunnioitamme heitä ja annamme heidän elää vapaudessaan, sillä ilman heitä kansamme häviäisi. Heidän varassaanhan on kansojen voima ja pysyväisyys."
"Vai niin", murahdin minä, sillä en ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.
"Me kunnioitamme heitä, kuten sanoin", jatkoi Billali, "mutta silläkin on rajansa. Noin kahden sukupolven kuluttua he käyvät tavallisesti niin pirullisiksi, ettei heitä voi enää kukaan sietää."