"No, mitenkäs silloin käy?" kysyin minä uteliaasti.
"Silloin", vastasi hän merkitsevästi hymyillen, "me miehet tapamme kaikki vanhat akat nuorille varoittavaksi esimerkiksi ja näytämme samalla, että me sitä sentään isäntiä olemme. Minunkin vaimo parkani kuoli siten pari vuotta sitten. Olihan se ikävää, mutta totta puhuen minä olen ollut paljon onnellisempi sen jälkeen, poikaseni, sillä olen jo niin vanha, etteivät elossa olevat nuoremmat naiset enää välitä minusta."
"Siis sanalla sanoen", vastasin minä, "sinä olet huomannut asemasi käyneen kaikin puolin vapaammaksi ja vähemmän vastuunalaiseksi."
"Aivan niin, poikaseni, aivan niin", sanoi hän sivellen valkoista partaansa. "Nuo vanhat kiusankappaleet, joille piti kaikesta tehdä tili, tapettiin melkein kaikki kuin heinäsirkat. Vain muutamia säästettiin ja sentähden oletkin nähnyt niin harvoja vanhoja naisia joukossamme. Mutta mitäpä niistä. Minä en todellakaan osaa sanoa", jatkoi hän vakavasti ja kulmiaan rypistäen, "miten tuon tytön, tuon Ustanen kanssa olisi paras menetellä. Hän on urhoollinen tyttö ja rakastaa nuorta jalopeuraa, jonka hengen hän pelasti kuten itsekin näit. Sitäpaitsi hän on tapojemme mukaan nuorukaisen vaimo, jolla on oikeus seurata miestään kaikkialle, ellei", Billali alensi äänensä kuiskaukseksi, "'Hän-jota-täytyy-totella' kiellä häntä, sillä kuningattaren käsky kumoaa vanhimpien tapojemmekin velvoittamat sitoumukset ja niiden suomat oikeudet."
"Jos 'Hän-jota-täytyy-totella' käskisi tytön luopumaan rakastetustaan ja tämä ei tottelisi, niin mitenkäs sitten kävisi?" kysyin minä.
"Kuinka käy, kun myrsky käskee puun taipua ja tämä kieltäytyy käskyä noudattamasta?" vastasi Billali hartioitaan kohauttaen.
Samassa hän meni kantotuolinsa luo ja kymmenen minuutin kuluttua olimme kaikki jo matkalla. Toista tuntia kuljettuamme olimme päässeet tasangon poikki ja kiivenneet sitä rajoittavan vuoriselänteen harjalle, josta oli erinomaisen kaunis näköala. Edessämme oli lavea, loivasti viettävä, ruohoa kasvava tasanko, jossa oli siellä ja täällä pieniä piikkipensasmetsikköjä. Noin yhdeksän tahi kymmenen penikulman päässä tämä ihastuttava tasanko näytti päättyvän vetiseen suohon, jonka yläpuolella raskas sumu leijaili niinkuin savu suuren kaupungin päällä. Kantajien oli helppo kulkea loivaa rinnettä alas ja puolen päivän aikaan saavuttiin tasankoa rajoittavan, mieltä synkistävän suon reunaan. Siihen pysähdyttiin päivällistä syömään ja sitten lähdettiin mutkittelevaa ja petollista polkua myöten pyrkimään suon poikki. Välistä polku hävisi kokonaan tahi oli niin vesieläinten ja lintujen uurtamien polkujen näköinen, että minun olisi ollut mahdoton sitä niistä erottaa. En voi vieläkään käsittää, miten nuo miehet pääsivät noiden suunnattomien soiden poikki. Matkueen edellä kulki kaksi miestä kädessään pitkät sauvat, joilla he silloin tällöin tutkivat tien kestävyyttä, sillä nämä suotaipaleet kuuluivat olevan sellaisia, että polku, joka viikko sitten oli ollut täysin turvallinen, saattoi nyt olla sangen hengenvaarallinen. Maan pinnassa tapahtui nimittäin alinomaa muutoksia, joiden syytä minä en saanut selville. Milloinkaan en ole nähnyt surullisempaa ja mieltä masentavampaa maisemaa. Penikulmittain hyllyvää suota, jossa siellä ja täällä näkyi vihreitä kaistaleita, joissa kohdin maa oli verraten kiinteää, ja mustia, korkeiden kaislikkojen ympäröimiä lammikoita, joiden reunoilla haikarat kirkuivat ja sammakot lakkaamatta kurnuttivat. Tällaista oli maisema niin kauas kuin silmä kantoi ilman vähintäkään vaihtelua, ellei noita kuumetta levittäviä sumuhattaroita saattaisi sanoa vaihteluksi maiseman yksitoikkoisuudessa. Vesilinnut ja niillä elävät eläimet olivat ainoat elolliset olennot, jotka elävöittivät nämä autiot suot, ja niitä olikin runsaasti. Ympärillämme aivan kuhisi hanhia, kurkia, sorsia, tavia ja kaikenlaisia kahlaajalintuja, joista monet olivat minulle aivan outoja. Linnut olivat niin kesyjä, että olisimme kepakolla voineet tappaa niitä laumoittain. Lammikoissa asusti pieniä alligaattoreja ja runsaasti suuria mustia vesikäärmeitä, joiden purema kuului olevan sangen vaarallinen, mutta luultavasti ei yhtä tappava kuin Intian silmälasikäärmeen isku. Härkäsammakot olivat aivan jättiläismäisiä ja ääni sen mukainen, ja moskiitot eli "musketöörit", kuten Job sanoi, olivat vieläkin hirmuisempia kuin joella matkatessamme. Pahin kaikista oli kuitenkin tuo mädäntyvän kasvullisuuden aiheuttama inhoittava haju, kuumetautien levittäjä, joka oli välistä niin tukahduttava, että olimme aivan menehtyä, ja jonka hengittämistä emme voineet mitenkään välttää.
Siten kuljimme pysähtymättä aina auringon laskuun saakka, jolloin saavuimme pienelle kunnaalle, joka oli kuin kosteikko tässä hirvittävässä suoerämaassa ja johon Billali sanoi meidän leiriytyvän yöksi. Me nousimme kantotuoleistamme ja istahdimme maahan kituvasti palavan nuotion ympärille, joka oli kyhätty kuivista kaisloista ja mukanamme kuljettamistamme puuvähistä. Koetimme kuitenkin jokainen sijoittua mahdollisimman mukavasti ja syödä ja poltella niin hyvällä halulla kuin suon myrkylliseltä hajulta suinkin saatoimme. Ilma oli tavattoman lämmin ja hikinen, vaikka se välistä saattoi olla hyvinkin kylmä öiseen aikaan noilla alavilla mailla. Mutta vaikka ilma olikin painostavan lämmin, niin pakkausimme kuitenkin mahdollisimman lähelle nuotiota, sillä siten saimme olla paremmin rauhassa moskiitoilta, jotka eivät näyttäneet oikein pitävän kytevästä ja kitkerää savua suitsuttavasta leiritulestamme. Pian kääriydyimme peitteisiimme ja koetimme nukkua, mutta minä en päässyt alkuunkaan, sillä sammakkojen huumaava kurnutus, lintujen kirkuna ja lukemattomat muut äänet pitivät minut valveilla, muista hankaluuksista puhumattakaan. Minä käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa Leoa, jonka kasvoille näytti ilmestyneen outo punerrus, josta en oikein pitänyt, ja tulen häilyvässä valossa minä näin Leon toisella puolen makaavan Ustanen kohottautuvan vähän väliä kyynärpäidensä varaan ja tarkastelevan nuorukaista levottomasti.
Minä en voinut kuitenkaan tehdä mitään poikaparan hyväksi, sillä jokainen oli jo saanut tukevan annoksen kiniiniä, joka oli meidän ainoa varokeinomme kuumetta vastaan. Makasin siis hiljaa paikallani ja katselin tähtiä, joita vähitellen ilmestyi tuhansittain yölliselle taivaalle. Ylläni kaartuva ääretön avaruus oli siroteltu täyteen loistavia pisteitä, joista jokainen oli eri maailma! Miten vähäpätöiseltä maapallomme kaikkine ihmeineen tuntuukaan tähän äärettömyyteen verrattuna! Aloin kuitenkin pian pohtia muita asioita, sillä ajatustoimintamme väsyy helposti takertuessaan maailmojen kaikkeuteen, avaruuden loppumattomuuteen ja koettaessaan seurata kaikkivaltiaan tekoja ja ymmärtää niiden tarkoituksen. Niiden tutkiminen ei kuulu meille, sillä me olemme siihen liian heikot. Liian suuri viisaus ehkä samentaisi kokonaan meidän puutteelliset näkökantamme ja liika mahti voisi järkyttää tasapainomme auttamattomasti, niin että oma turhamaisuutemme tuhoaisi meidät lopulta kokonaan. Pääsevätköhän luonnontutkijat itsepintaisten tutkimustensa nojalla milloinkaan johonkin todelliseen lopputulokseen luonnon ja elämän moninaisten ja ihmeellisten arvoitusten selittämisessä? Eikö heidän täydy liiankin usein pysähtyä miettimään, miten ihmeelliset ja selittämättömät luojan työt sentään ovat, ja eikö heidän täydy ainakin myöntää, että olento, joka on kaiken suunnitellut, on viisaudessaan verraton? Totuus on meiltä verhottu, sillä me emme voi sietää sen häikäisevää kirkkautta, yhtä vähän kuin silmämme voivat katsella aurinkoon. Sen suuruus ja voima tuhoaisivat meidät, sillä ajatustemme piiri on ahdas. Astia on jo niin täysi, että tuhannesosa tuosta sanomattomasta ja salatusta viisaudesta ja voimasta, joka on määrännyt maailmoiden radat avaruudessa ja joka on pannut ne noita ratojaan iäisesti kiertämään, olisi pisara, joka saisi astian sirpaleiksi särkymään. Ihminen on syntynyt maailmaan vain raadantaan ja kärsimyksiin, joiden lomassa hän syöksee kauniisti kimmeltäviä nautintojen saippuapalloja tavoittamaan ollen onnellinen, kun ne hänen kädellään ennen särkymistään hetkisen viehättävästi sädehtivät. Kun hänen elämänsä murhenäytelmä loppuu, kun hetki on tullut, jolloin hänen on tästä elämästä erottava, silloin hänen on nöyrästi astuttava kuoleman kynnyksen yli suureen tuntemattomaan.
Makasin selälläni ja katselin taivaan tuhansia kirkkaasti tuikkivia tähtiä ja suon pinnalla häilyvää virvatulta, joka sumun verhoamana ja maahan sidottuna kiiti matalana sinne ja tänne. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt selvän vertauskuvan siitä mitä me ihmislapset nyt olemme ja minkälaisiksi ehkä joskus kehitymme, jos maailmoiden hallitsija, joka on pannut tähdet taivaalla tuikkimaan ja häilyvän virvatulen maankamaraan kahlehtinut, edistystämme valvoo. Oi, jospa ihminen voisi useammin näin kohota maallisten murheiden yläpuolelle, päästää sielunsa siivet kahleistaan ja liidellä kauas ja korkealle, josta voimme ylevien ja jalojen ajatusten terävillä silmillä katsella kauas iäisyyteen!