Kuinka ihanaa olisikaan voida ainiaaksi vapautua tästä maallisten ajatusten ja toiveiden pettävästä verhosta! Silloinhan eivät voimat, joita emme kykene hallitsemaan, voisi meitä enää puoleen ja toiseen häilyttää. Ehkä luulemme, ettei sellaisia voimia olekaan, mutta siinäkin tapauksessa meidän oma luonteemme välistä pakottaa meidät niitä tottelemaan. Niin, jospa henkemme voisikin karistaa yltään kaikki maalliset ajatukset ja vähäpätöiset toiveet ja vapautua kokonaan tämän saastaisen ja pahan maailman kahleista ja kohota korkeuteen noiden kirkkaasti tuikkivien tähtien lailla oman paremman minämme iäisen kirkkauden kannattamana, joka nytkin välistä sisimmästämme heikosti kajastaa. Eikö kannattaisi oppia tuntemaan tuota kylläkin näkymätöntä, mutta meitä kaikkialla ympäröivää hyvyyden alkulähdettä, josta totuus ja kauneus ovat kotoisin?
Paljon tämmöisiä ajatuksia johtui tuona yönä mieleeni. Ne kiusaavat välistä jokaista. Sanon kiusaavat, sillä tuommoisten arvoitusten mietiskeleminenhän juuri onkin omansa osoittamaan meille ajatuspiirimme ahtauden. Voiko meidän hidas järjenjuoksumme selittää yöllisen tähtitaivaan salaisuuksia? Saammeko mitään selville? Vastataanko kysymyksiimme? Mitä vielä; korvamme vain erehtyvät ja silmämme näkevät harhanäkyjä. Me kyllä uskomme saaneemme jonkinlaisen vastauksen ja uskomme kirkkaan päivän koittavan pitkän ja pimeän yömme jälkeen. Sentähden uskomme, että uuden päivän kirkkaus jo nyt heijastuu sydämiimme haudan tuolta puolen. Tämä kirkkaus, joka on ylhäältä kotoisin, taivaan lahja ihmislapsille, on toivo. Ilman toivoa kärsimme siveellisen haaksirikon, mutta sen avulla käy tiemme taivasta kohti, ja jos niinkin olisi, että tämä toivo osoittautuisi olevan vain silmäinlumetta, joka on lahjoitettu meille estämään meitä joutumasta epätoivoon, niin sen avulla me silloinkin voisimme hiljaa ja helposti vaipua iäisen unen pohjattomiin syvyyksiin.
Sitten rupesin mietiskelemään tätä meidän todellakin hurjapäistä tuumaamme, jota olimme ryhtyneet toteuttamaan. Miten ihmeellisesti tähänastiset kokemuksemme soveltuivat tuohon ruukunpalasen kertomukseen, joka oli kirjoitettu tuhansia vuosia sitten. Kuka oli tämä salaperäinen nainen, tämä kuningatar, joka vanhan ja aivan unohdetun, mutta mahtavan sivistyksen raunioilla hallitsi yhtä salaperäistä ja omituista kansaansa? Ja mitä merkitsi tuo lause tulesta, joka kykeni tekemään ihmisen kuolemattomaksi? Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa jokin neste tahi aine, joka saattoi tehdä elimistön niin lujaksi ja kestäväksi, ettei se ikinä voisi kuihtua ja rappeutua? Kyllähän sellainen saattoi olla mahdollista, mutta todennäköistä se ei ollut. Elämän loppumaton jatkuminen ei ollut, kuten Vincey parka sanoi, niinkään ihmeellinen asia kuin elämän alkaminen ja sen lyhytaikainen ilmestyminen maailmaan. Miten kävisikään, jos tämä olisi totta? Henkilö, joka olisi kuolematon, hallitsisi epäilemättä koko maailmaa. Hänen olisi kaikki valta ja voima, sillä hänen viisautensa olisi kuolevaisiin lyhytikäisiin ihmisiin verraten mittaamaton, ja tieto on valtaa ja voimaa, kuten sanotaan. Hän voisi omistaa vaikka kuinka monta ihmisikää jokaisen tieteen tutkimiselle. Jos tämä nainen, tämä 'Hän-jota-täytyy-totella' oli todellakin kuolematon, mitä en hetkeäkään uskonut, niin miten saattoi hän asua täällä ihmissyöjäin keskuudessa? Tässähän olikin kysymyksen ratkaisu. Koko juttu oli mahdoton ja luonteenomainen ajalle, jolloin se oli kirjoitettu. Minä en ainakaan aikonut missään tapauksessa koettaa saavuttaa kuolemattomuutta. Minulla oli ollut niin paljon suruja ja murheita neljäkymmentä vuotta kestäneen jotensakin yksitoikkoisen elämäni aikana, etten suinkaan halunnut tämän asiain tilan jatkuvan loppumattomiin. Moneen muuhun verraten oli elämäni ollut kylläkin onnellinen.
Paljon todennäköisempäähän oli, että tämä maallinen vaelluksemme loppuisi sangen lyhyeen, loppumattomiin jatkumisen asemesta, ja tuohon ajatukseen vihdoin nukahdin, mikä seikka ehkä lukijan mielestä saattaa tuntua hyvinkin kummalliselta. Mutta eihän ole sanottu, että tämä kertomus joutuukaan kenenkään käteen.
Heräsin aamun sarastaessa ja henkivartijamme ja kantajat liikkuivat äänettömästi kuin aaveet tiheässä aamusumussa ja valmistautuivat jatkamaan matkaa. Tuli oli sammunut ja aamuyön läpi tunkeva kylmä ja kostea ilma värisytti minua kiireestä kantapäähän. Nousin ylös ja taivuttelin kangistuneita jäseniä. Sitten katsahdin Leoon. Hän istui pää käsien varassa ja minä huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät olivat kuumeisen kirkkaat. Näin myöskin, että silmäterän ympärystä oli vahvasti keltainen.
"Leo, poikaseni", sanoin minä, "kuinka voit?"
"Minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani", kuiskasi hän käheästi. "Pääni on kuin tulessa, ruumistani särkee ja minä vapisen kuin haavan lehti. Taidan olla hirveän sairas."
Minä vihelsin, tahi en oikeastaan viheltänytkään, sillä käsitin, että Leo oli saanut ankaran kuumeen. Pyysin Jobilta kiniiniä, jota meillä onneksi oli vielä runsaasti, ja samalla näin, että hänen laitansa oli melkein yhtä huono. Hän valitti selkäänsä pakottavan ja päätänsä huimaavan ja pysyi tuskin jaloillaan. En voinut tehdä muuta kuin antaa kumpaisellekin noin kymmenen grammaa kiniiniä, jota itsekin otin pienen annoksen kaiken varalta. Samassa tuli Billalikin luoksemme ja selitettyäni hänelle tilanteen pyysin häntä sanomaan, mitä oli paras tehdä. Billali tarkasteli tutkivasti tovereitani ja astui sitten hiukan loitommaksi viitaten minua tulemaan lähemmäksi.
"He ovat saaneet kuumeen", sanoi hän päästyämme niin etäälle, etteivät sairaat voineet kuulla puhettamme. "Tätä minä pelkäsinkin. Leijona on hyvin sairas, mutta hän on nuori ja voi kyllä voittaa kuumeen. Porsaalla ei ole mitään hätää, sillä hänellä on vain niin sanottu pikku kuume, joka aina alkaa selän pakotuksella ja pyörrytyksellä. Se häviää vähitellen hänen rasvakerroksiinsa."
"Voivatko he jatkaa matkaa, isäni?" kysyin minä.