"Heidän täytyy, poikaseni, heidän täytyy. Jos viivymme täällä, kuolevat he varmasti ja sitäpaitsi heidän on paljon mukavampi levätä kantotuoleissaan. Jos kaikki käy hyvin, niin iltaan mennessä olemme päässeet soiden poikki puhtaaseen ilmaan. Nostakaamme heidät siis kantotuoleihin ja lähtekäämme heti matkalle, sillä ei ole hyvä olla aivan hiljaa tässä aamusumussa. Aamiaisen voimme syödä matkalla."
Teimme kuten hän oli sanonut ja raskain mielin minä vielä kerran lähdin jatkamaan kummallista matkaamme. Olimme kulkeneet noin kolme tuntia aivan onnellisesti, kun yhtäkkiä olimme ainiaaksi menettää kunnianarvoisan ystävämme Billalin, jonka kantotuoli oli matkueen etunenässä. Pyrimme parhaillaan erään erikoisen vaarallisen kohdan poikki, jossa kantajamme välistä upposivat polviin saakka kelluvaan suohon — minä en todellakaan käsitä, miten he pääsivät eteenpäin, sillä kantotuolit olivat jotensakin raskaat — kun edestäpäin kuului kiljaisu, jota korvia vihlovat hätähuudot seurasivat, ja kaamea loiskahdus. Samassa matkueemme pysähtyi.
Hyppäsin kantotuolistani ja kiiruhdin katsomaan mitä oli tapahtunut. Noin kahdenkymmenen sylen päässä oli mutainen lammikko, jonka poikkeuksellisen jyrkkää reunaa myöten polkumme kiemurteli. Katsahdin lammikkoon ja näin kauhukseni Billalin kantotuolin uiskentelevan veden pinnassa, mutta vanhusta ei kuulunut eikä näkynyt. Kantajat selittivät lyhyesti, miten onnettomuus oli tapahtunut. Eräs Billalin kantaja oli astunut päivää paistattelevan käärmeen päälle, joka oli puraissut häntä jalkaan, jolloin hän oli syrjään hypähtäen hellittänyt otteensa kantotangosta. Mutta lammikon reuna sortui samassa ja pelastaakseen itsensä mies tarttui molemmin käsin kantotuolin reunaan. Ja muutahan ei tarvittukaan. Kantotuoli kallistui pahasti, jolloin toisetkin kantajat hätääntyneinä päästivät kantotangot sillä seurauksella, että kantotuoli, Billali ja tuo mies, jota käärme oli purrut, vierähtivät yhtenä rykelmänä tuohon limaiseen ja inhoittavaan lammikkoon. Tarkastelin veden pintaa, mutta ei kumpaistakaan näkynyt ja kantaja katosikin ainiaaksi. Hän joko satutti päänsä johonkin, tahi tarttui pohjamutaan tahi oli käärmeenpurema lamauttanut hänet. Oli miten oli, häntä emme enää milloinkaan nähneet. Billaliakaan ei tosin näkynyt, mutta kantotuolin heilahduksista saattoi päättää, missä hän oli. Mikäli rannalta saattoi nähdä, hän oli takertunut kantotuolin kankaisiin ja verhoihin.
"Tuolla hän on! Isämme on tuolla!" sanoi yksi kantaja, mutta kukaan ei näyttänyt aikovankaan rientää auttamaan vanhusta. He vain tuijottivat tylsästi veteen.
"Pois tieltä, heittiöt!" karjaisin minä ja paiskaten hattuni maahan otin vauhtia ja hyppäsin tuohon inhoittavaan ja limaiseen mustaan veteen. Parilla vetäisyllä olin paikalla, jossa Billali kamppaili henkensä edestä kantotuolin alla.
Onnistuin jotenkin vapauttamaan hänet pintehestä ja hänen kunnianarvoisa päänsä, joka ilmestyi samassa veden pintaan, oli aivan vihreän liman peitossa. Hän oli kuin vanha Bacchus viininlehvät hiuksissaan. Nyt ei ollut enää mitään hätää, sillä Billali oli erittäin ymmärtäväinen ja käytännöllinen henkilö. Hän ei koettanut takertua minuun, kuten hukkuvat tavallisesti tekevät, vaan ojensi minulle rauhallisesti kätensä ja minä hinasin hänet rantaan, mikä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä vaatteisiimme tarttunut raskas muta teki kulun sangen vaivalloiseksi. Päästyämme vihdoin kuivalle olimme niin likaiset ja ryvettyneet, etten ole mokomampaa milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt. Billali oli melkein tukehtunut ja liman peitossa rykien ja syljeskellen aivan henkimenokseen, ja hänen muhkea partansa oli kutistunut kaitaiseksi kuin kiinalaisen rasvattu palmikko, josta vesi norosenaan juoksi. Hänen melkein yli-inhimillisestä arvokkuudestaan saanee jonkinlaisen käsityksen kun sanon, että hän nytkin, tuossa alennustilassaan, esiintyi ruhtinaallisen ylhäisesti.
"Te koirat", karjaisi hän kantajilleen heti kun oli siksi tointunut, että saattoi puhua, "miksi ette rientäneet avukseni? Ellei tämä muukalainen, tämä minun papiaanini, olisi sattunut olemaan mukana, niin olisin varmasti hukkunut. Painakaa mieleenne, senkin konnat, että tämän tulette vielä muistamaan", ja hän loi miehiin salamoivan silmäyksen, josta nämä eivät näyttäneet oikein pitävän, vaikka he koettivatkin olla synkän välinpitämättömän näköisiä.
"Ja sinä, poikaseni", sanoi vanhus kääntyen minuun päin ja tarttuen käteeni, "saat olla varma, että minä olen ystäväsi niin hyvässä kuin pahassakin. Sinä olet pelastanut henkeni; ehkä minä vuorostani voin jonakin päivänä pelastaa sinut kuolemasta."
Puettuamme kuivat vaatteet yllemme ja siistittyämme itsemme parhaamme mukaan matkaa jatkettiin heti kun kantotuoli oli ongittu lammikosta. Miehet, jotka nyt saivat tehdä luotamme niin äkkiä manan majoille temmatun kantajan työn, olivat ainoat, jotka ehkä häntä muistelivat, sillä en kuullut kenenkään sanovan kaipauksen sanaakaan hukkuneesta toveristaan. En tiedä, johtuiko tämä heidän luonteensa yleisestä synkkyydestä ja äreydestä, vai heidän synnynnäisestä välinpitämättömyydestään ja tylyydestään.