"Oletko tiennyt, että minulla on poika?"
"En."
"Niin, minulla on poika. Hän on nyt viiden vuoden ikäinen. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään ja sentähden en ole voinut sietää lasta. Holly, minä pyydän sinua hänen ainoaksi holhoojakseen. Hyväksytkö osoittamani luottamuksen?"
"Minäkö?" huudahdin minä melkein hypähtäen tuolistani.
"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi. Olen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut, ja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan voin uskoa poikani ja tämän", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta. "Holly", jatkoi hän, "sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen kuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on piakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä varmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi kuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan pappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [= kaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee, jolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli eräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon Hak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo Herodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema Kallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan kauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian taistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja ateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman ylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos kuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli koko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko Kreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä ja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli hänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään plataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla Kreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut ottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa kuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle kunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä urhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä 'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja näiden mukana olleista helooteista. — L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr. paikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti kukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa ja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen kanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui Afrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä tahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta kaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella. He saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät vihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä valkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis ja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden vallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos saat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja pieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en tiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin Tisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe muutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein heti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen suvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa. Roomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen 770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa perhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen Kaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja asettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin suvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana ja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana. Siitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki esi-isäni. Ei silti, että Vinceyt — tämä on nimen lopullinen muunnos suvun juurruttua Englantiin — olisivat olleet erikoisen huomattavia. He elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat sotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on sukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman keskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat sukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi minun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna 1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja jätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa. Silloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö aiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani matkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä tutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi nimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle kantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli poikani syntyessä."
Hänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:
"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja nyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly — minä en ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni kuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että ennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia itämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne, että voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen jälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni lähellä." Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi hirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä ja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:
"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi, sillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta minulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen. Tässä kirjeessä", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen, "on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni ovat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa tätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä kerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?"
"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi selostus suunnitelmistasi poikaasi nähden", huomautin minä.
"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi hänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka ja muista — häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun holhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti avaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä ja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän vai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole. Minulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa. Puolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos ryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn aivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa vuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta. Jäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo täyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja käytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle puhunut."