"Olet oikeassa", sanoi hän hätkähtäen. "Oi, miksi en tullut ennemmin. Olen niin hermostunut — käteni vapisevat — ja toimitus on kuitenkin niin helppo. Oi, Holly, ota sinä tämä pullo", ja hän hapuili pienen savipullon pukunsa laskoksista, "ja kaada sisältö hänen kurkkuunsa. Hän paranee, ellei hän ole kuollut. Nopeasti nyt, nopeasti! Hän kuolee!"
Minä katsahdin vuoteelle ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Kuolinkamppailu oli alkanut. Leon kasvot olivat harmaat ja hänen kurkussaan korahteli. Pullossa oli pieni puutulppa, jonka kiskaisin ulos hampaillani saaden pisaran kielelleni. Neste oli suloisen makuista ja minä tunsin päätäni huimaavan punertavan sumun välkkyessä silmissäni, mutta onneksi tuo huumaus haihtui yhtä pian kuin oli tullutkin.
Kumartuessani Leon puoleen näin hänen elämänlankansa olevan juuri katkeamaisillaan — hänen kullankiharainen päänsä kääntyili hitaasti puoleen ja toiseen ja hänen huulensa olivat hiukan raollaan. Pyysin Ayeshaa tukemaan hänen päätänsä, minkä hän kykenikin tekemään, vaikka hän vapisi kiireestä kantapäähän kuin haavanlehti. Aukaisin Leon suun ja kaadoin pullon sisällön hänen kurkkuunsa. Nesteestä nousi heti heikko utu kuten tiedetään muutamien aineiden yhtyessä tapahtuvan, mutta tuo näky ei voinut lisätä toivoani, jonka olin jo melkein menettänyt.
Kuolinkorahdukset taukosivat kuitenkin heti ja minä luulin hänen jo menneen kuoleman virran poikki. Hänen kasvonsa muuttuivat marmorinvalkeiksi ja hänen sydämensä, jonka toiminta oli ollut tuskin huomattava, näytti kokonaan seisahtuneen — vain silmäluomet värähtelivät hiukan. Epätoivoissani minä katsahdin Ayeshaan, jonka huntu oli valahtanut hänen hartioilleen äskeisen mielenliikutuksen hetkellä. Kuolonkalpeana hän kannatti yhä Leon päätä ja tuijotti tämän kasvoihin katseessaan sanomaton tuska. Saattoi selvästi huomata, ettei hänkään tiennyt, eläisikö vai kuolisiko Leo. Niin kului hitaasti noin viisi minuuttia ja minä näin hänen olevan menettämäisillään toivonsa. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan ja hänen sanoinkuvaamaton sieluntuskansa loi synkät varjot hänen ihmeellisten silmäinsä ympärille. Huulienkin purppura kalpeni, kunnes ne olivat yhtä valkoiset kuin Leon kasvot ja vapisivat tuskallisesti. Näky oli sydäntäsärkevä ja oman murheeni murtamanakin minä tunsin häntä kohtaan syvää sääliä.
"Myöhäistä?" kuiskasin.
Ayesha kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut ja minäkin käännyin poispäin. Mutta samassa kuulin syvän huokauksen ja katsahtaessani vuoteelle näin heikon punerruksen kohoavan Leon poskille. Ensimmäistä henkäystä seurasi toinen ja ihmeitten kumma! Mies, jonka olimme luulleet kuolleen, kääntyi toiselle kyljelleen.
"Näetkö?" kuiskasin minä.
"Minä näen", vastasi Ayesha hiljaa. "Hän on pelastettu. Minä luulin jo tulleeni liian myöhään — jos olisin viipynyt sekunnin kauemmin — niin hän — hän olisi ollut mennyttä!" lisäsi hän purskahtaen itkuun ja nyyhkyttäen niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ollen viehättävämpi kuin milloinkaan ennen. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui ja nyyhkytykset taukosivat.
"Anna minulle heikkouteni anteeksi, Holly ystäväni", sanoi hän. "Kuten näet, olen vain tavallinen ihminen, sisarieni kaltainen heikko nainen. Mutta ajattelehan. Sinä kerroit minulle tänään tuosta kidutusten ja tuskien paikasta — en muista nyt, oliko sen nimi Helvetti vai Hades — josta uskontosi opettaa. Jouduttuaan sinne eivät ihmissielut voikaan vapautua entisyydestään, vaan vikojen, erhetyksien, rikoksien ja kaikkien hänen maallisessa elämässään tekemiensä syntien tuottamat tunnonvaivat piinaavat häntä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kaikki himot, joita hän ei enää voi tyydyttää, pitävät häntä ainaisessa epätoivossa. Siten olen minä elänyt ummelleen kaksituhatta vuotta. Kuudenkymmenenkuuden sukupolven ajan teidän ajanlaskunne mukaan minä olen viettänyt tuossa paikassa, jota sinä sanot helvetiksi. Erään tekemäni rikoksen muisto ei ole suonut minulle hetkenkään lepoa. Yöt ja päivät on sanoin kuvaamaton kaipaus kalvanut mieltäni. Kukaan ei ole ollut minua lohduttamassa — yksin olen kärsinyt — kuolla en ole voinut ja elämäni kolkkoa tietä on vain toivon sinne tänne häilyvä ja välistä jäljettömiin häipyvä virvatuli valaissut, jonka kuitenkin tiesin kerran johdattavan minut vapauttajani luo."
"Oi, Holly, kuule tarkoin mitä sanon, sillä toista tämmöistä tarinaa et saa milloinkaan kuulla, et vaikka jatkaisin elinaikaasi kymmenellätuhannella vuodella, minkä teenkin palkitakseni sinua, jos vain tahdot. Ajattele: vihdoin vapauttajani saapui — hän, jota olin vuosisadat odottanut ja ikävöinyt. Minä tiesin, että hänen täytyi kerran tulla, kun aika oli täytetty, mutta en sitä, miten ja milloin. Tulevaisuuden esirippua minä en kykene kohottamaan ja nykyisetkin asiat voivat pysyä minulta salassa. Täällä hän on maannut monta tuntia lähelläni kuolemansairaana, enkä tiennyt mitään — minä, joka olen odottanut häntä pari tuhatta vuotta! Ja kun vihdoin kohtaan hänet, on vain hiuskarvan varassa, etten menetä häntä jälleen. Tuossa hän taistelee aivan kuoleman rajalla, jonka toiselle puolen minunkaan voimani ei uletu, ja jos hän nyt kuolee, niin minun täytyy kärsiä helvetin tuskat toistamiseen. Vuosisata toisensa jälkeen on häipyvä aikojen yöhön ja minä vain odotan — odotan, kunnes aika on jälleen täytetty ja minun kyynelin ja kärsimyksin kaivattu rakkaani palaa luokseni. Sinä annoit hänelle lääkkeen ja viisi minuuttia kului meidän tietämättä, eläisikö vai kuolisiko hän, ja minä sanon sinulle, oi Holly, että nuo viisi minuuttia olivat pitemmät kuin tuo kuudenkymmenen sukupolven ajan kestänyt odotukseni. Mutta nekin kuluivat vähitellen eikä hän näyttänyt heikointakaan elon merkkiä ja mikäli minä tiedän, ei lääke auta ensinkään, ellei se ole viiden minuutin kuluttua vaikuttanut. Luulin hänen kuolleen ja kuluneiden vuosisatojen kaikki kärsimykset ja tuskat polttivat sydäntäni kuin myrkytetty keihäs olisi isketty lävitseni, sillä minä olin jälleen menettänyt Kallikratekseni. Ja silloin, kun viimeinenkin toivonkipinäni oli sammunut, hän huokaisi syvään — hän eli! Silloin minä tiesin, että hän jäisi eloon, sillä hän ei kuole, johon rohtoni vaikuttaa. Ajattele, Hollyseni — miten ihmeellistä! Nyt hän nukkuu kaksitoista tuntia ja herää virkeänä ja täydessä tajussaan."