"Kuten näet, Hollyseni", sanoi Ayesha naurahtaen, "oli aivan paikallaan opettaa noille ihmisille hiukan kuuliaisuutta. Tämä tyttö aikoi uhmata minua, mutta luultavasti hän ei ole kuullut, miten tänään aamupäivällä rankaisin tottelemattomia. Katsokaamme nyt nuorukaista", ja hän liukui hiljaa kuin varjo vuoteen ääreen, jossa Leo lepäsi kasvot seinään päin.
"Poikasi on sangen kaunis", sanoi hän kumartuen katsomaan Leon kasvoja.
Mutta samassa hän kavahti takaisin kuin olisi saanut huumaavan iskun ja horjui takaperin huoneen poikki vastapäiseen seinään saakka kirkaisten samalla niin kaameasti, että vereni vallan jähmettyi.
"Mikä sinun on, Ayesha?" huudahdin minä. "Onko hän kuollut?"
Hän kääntyi ja syöksähti minua kohti raivostuneen tiikerin lailla.
"Sinä koira!" sähähti hän kuin käärme, "miksi salasit minulta tämän?" ja hän ojensi kätensä minua kohti. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.
"Mitä?" huudahdin minä kauhun lamauttamana; "mitä?"
"Ah!" huokaisi hän silloin, "ehkäpä et tiennytkään mitään. Kuule siis, oi Holly, kuule, mitä minä nyt sinulle sanon. Tuossa — tuossa lepää minun lemmittyni, minun kaivattu Kallikratekseni, jonka kerran menetin, mutta joka on nyt vihdoinkin palannut luokseni, minkä tiesin hänen varmasti tekevän, kun vapautukseni hetki on tullut. Niin — nyt hän on täällä!" ja hän itki ja nauroi ja käyttäytyi yleensä aivan samoin kuin kuka hyvänsä nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Kyyneleidensä lomassa hän kuiskaili: "Kallikrates, oi, Kallikrates."
"Mitä joutavia", ajattelin minä itsekseni, vaikka en tahtonutkaan sanoa sitä, ja äärimmäisessä hädässäni minä keskitin kaiken huomioni rakkaaseen Leo-poikaani. Minä pelkäsin hänen ehtivän kuolla Ayeshan järkyttävän mielenliikutuksen kestäessä.
"Ellet kykene nyt auttamaan, Ayesha", rohkenin minä muistuttaa, "niin Kallikrateksesi on pian äänesi kuulumattomissa. Hän vetää juuri viimeisiä henkäyksiään."