"Luuletko vieläkin, sinä mieletön nainen, etten minä voisi sinua voimallani surmata?" sanoi hän ilkkuen tuolle hämmästyneelle tytölle. "Kas, tuossahan on kuvastin." Hän viittasi Leon parranajopeiliin, jonka Job oli muiden esineiden ohella asettanut Leon matkalaukun päälle. "Anna se hänelle, oi Holly, ja saakoon hän nähdä mitä hänellä on hiuksissaan ja eikö minulla ole voimaa surmata, jos tahdon."
Otin kuvastimen käteeni ja pidin sitä Ustanen edessä. Hän katsahti siihen ja tunnustellen tukkaansa hän katsahti siihen vielä kerran vaipuen sitten nyyhkyttäen polvilleen.
"No, tahdotko nyt mennä vai täytyykö minun lyödä toinen kerta?" kysyi Ayesha ivallisesti. "Näetkös, minä olen sinetilläni merkinnyt sinut, niin että tunnen sinut kunnes kaikki hiuksesi ovat yhtä valkoiset. Jos näen sinut vielä täällä, niin ole varma, että luusi ovat pian valkoisemmat kuin merkkini hiuksissasi."
Äärimmäisen kauhistuneena ja kokonaan murtuneena tyttöparka nousi valkoinen merkki hiuksissaan ja hiipi huoneesta katkerasti itkien.
"Älä ole niin pelästyneen näköinen, Hollyseni", sanoi Ayesha tytön mentyä. "Minä en käytä mitään noitakeinoja — noituuttahan ei olekaan. Luonnossa on vain voimia, joita et tunne. Minä merkitsin hänet iskeäkseni pelon hänen sydämeensä, muutoin minun olisi täytynyt surmata hänet. Nyt minä menen ja lähetän palvelijani kantamaan rakkaan Kallikratekseni huoneeseen, joka on minun kammioni lähellä, jotta voisin vaalia häntä ja olla häntä tervehtimässä hänen herätessään. Tahtoni on, että sinä ja valkoinen palvelijasi muutatte myöskin sinne. Mutta muista tämä, jos henkesi on sinulle rakas. Ei henkäystäkään Kallikratekselle, minkätähden nainen oli poistunut hänen luotaan, ja minustakin saat puhua hänelle vain mahdollisimman vähän. Muista sanani, oi Holly", ja hän poistui huoneesta äänettömin askelin, hiljaa kuin aave, minun jäädessä tyhmistyneesti tuijottamaan hänen jälkeensä. Olin todellakin niin ymmällä ja kaikkien viime päivinä sattuneiden selittämättömien tapausten täydellisesti yllättämä, että luulin tulevani täydellisesti hulluksi. Minulla ei ollut onneksi aikaa pitempiin mietiskelyihin, sillä samassa mykät palvelijat saapuivatkin hakemaan nukkuvaa Leoa ja meidän tavaroitamme. Uudet asuntomme olivat aivan tuon verhoilla eristetyn huoneen takana, jossa olin ensi kerran nähnyt Ayeshan ja jota sittemmin sanoimme hänen arkihuoneekseen. Emme tienneet, missä hän nukkui, mutta paikka oli jossakin aivan lähellä.
Yön minä vietin Leon luona ja hän nukkui sikeästi kuin kuollut liikauttamatta sormeansakaan koko yönä. Minä nukuin myöskin jotensakin hyvin, mikä olikin tarpeeseen, vaikka viime päivien kaameat tapahtumat kummittelivatkin unissani koko yön. Kaikista enimmin minua kiusasi noituus, jolla Ayesha oli iskenyt merkin kilpailijansa hiuksiin. Tuossa käärmemäisessä, salamannopeassa iskussa ja tukan värin silmänräpäyksellisessä muutoksessa oli jotakin niin hirveätä, että minä epäilen, olisiko jokin muu Ustanelle paljon tuhoisampi tapaus vaikuttanut minuun niin järkyttävästi. Vielä nytkin uneksin tuosta hirvittävästä kohtauksesta ja näen tuon nyyhkyttävän tytön, valkoinen merkki hiuksissaan, luovan viimeisen katseen nukkuvaan rakastettuunsa ja hiipivän pois peloittavan kuningattarensa luota.
Näin myös unissani tuon suunnattoman luurankopyramiidin. Luurangot nousivat ja parveilivat ohitseni kymmentuhantisina joukkoina, kokonaisina armeijoina, auringon paistaessa heidän kylkiluidensa välistä. Joukko syöksyi tasangon poikki kotiinsa Kôrin mahtavaan kaupunkiin; minä näin nostosiltojen laskeutuvan ja kuulin vaskiporttien kumisevan luisten nyrkkien iskusta. Portit aukenivat ja joukko vyöryi upeita katuja pitkin ohi taidokkaiden suihkukaivojen, ohi palatsien ja temppeleiden, joiden vertaisia ei ole milloinkaan nähty. Mutta kukaan ei ollut heitä tervehtimässä — torit ja basaarit olivat aivan autiot eikä ketään näkynyt tyhjinä tuijottavissa ikkunoissa. Ilmassa kuului surunvoittoinen äänten hyminä ja minä erotin sanat: "Kukistunut on Kôr, meidän kotimme ja keisareiden asunto — kukistunut — kukistunut, soraksi sortunut!" Nuo valkeat falangit marssivat suoraan kaupungin halki ja luiden kalina kaikui tyynessä ilmassa kauas ympäristöön. Saavuttuaan ympärysmuurin luo he kiipesivät muurille ja samosivat sen harjalle laitettua tietä myöten takaisin nostosillalle. Illan tullen he lähtivät paluumatkalle luolia kohti ja laskevan auringon punertavat säteet hehkuivat kaameasti heidän ontoissa silmäkuopissaan. Heidän luunsa loivat jättiläisvarjoja, jotka hiipivät luurankoarmeijan mukana äänettömästi kuin suunnattomat hämähäkit tasangon poikki. Luolaan päästyään he syöksyivät toinen toisensa jälkeen loppumattomana jonona lattiassa olevasta aukosta syvään hautaansa ja ryskien ja paukkuen muodostui pyramiidi pian entiselleen. Minä heräsin samassa kauhusta väristen ja ehdin nähdä Ayeshan, joka oli ilmeisesti seisonut minun ja Leon välissä nukkuvaa nuorukaista tarkastellen, liihoittelevan varjon lailla huoneestamme.
Nukahdin jälleen ja heräsin vasta aamulla reippaana ja virkeänä. Vähitellen läheni hetki, jolloin Leon piti herätä Ayeshan sanojen mukaan, ja hiukan ennen saapui Ayeshakin luoksemme päästä jalkoihin pitkään huntuunsa kietoutuneena.
"Saatpas nähdä, oi Holly", sanoi hän, "että ottopoikasi herää pian täydessä tajussaan ja kuume on hänestä tyyten hävinnyt."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Leo kääntyi, venytteli käsivarsiaan, haukotteli ja avasi silmänsä. Nähdessään naisolennon kumartuvan puoleensa Leo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä luultavasti luullen naista Ustaneksi. Ainakin hän sanoi arabiaksi: