"Kyllä, kyllä, piru; vuohi on aivan heti täällä. Ole nyt oikein hyvä, piru."
Nainen mellasti, kunnes lähimmästä aituuksesta löydettiin musta vuohi, joka sarvista kiskottiin naisen luo. Eläin määki surkeasti ja koetti kaikin voimin vapautua vainoojainsa kynsistä.
"Onko se musta, onko se musta?" kirkui pirun riivaama.
"On, on, piru; musta kuin yö", ja sivulle: "Pitäkää sitä hiukan enemmän varjossa, ettei piru huomaisi valkoista piirtoa reidessä ja kyljessä. Heti, heti, piru. Missä on malja? Joutuin nyt puukko kurkkuun!"
"Vuohi! vuohi! vuohi! Antakaa minulle mustan vuoheni verta! Minun täytyy saada, ettekö näe, että minun täytyy? Oi, oi! verta! verta! pian! Kuuletteko?"
Keihäs välähti ja hetkisen kuluttua hypähti eräs nainen ylös kädessään malja, joka oli täynnä höyryävää verta. Tämän tuo pirun riivaama, joka riehui nyt hurjemmin kuin konsanaan, joi yhdessä henkäyksessä ja tointui heti. Hänessä ei voinut huomata jälkeäkään äskeisestä hermokohtauksesta, joka oli ollut niin järkyttävä. Käsivarsiaan oikoen hän poistui hymyillen toisten tanssijoiden taakse, jotka heti järjestäytyivät kahteen riviin ja hävisivät pimeyteen yhtä äänettömästi kuin olivat tulleetkin.
Ruumissoihtujen valaisema piiri oli nyt aivan tyhjä ja minä luulin näytöksen loppuneen. Olin jo kyllästynyt ja aioin juuri kysyä Ayeshalta, eikö olisi jo aika lähteä, kun samassa eräs kummallinen olento, jota ensin luulin jättiläisapinaksi, lähestyi hyppien soihtujen piiriä, jonka vastapäiseltä puolelta ilmestyi pimeästä leijona tahi oikeastaan leijonan taljaan pukeutunut ihminen. Sitten tuli vuohi ja sen jälkeen härän nahkaan kietoutunut mies sarvien keikkuessa hullunkurisesti hänen päänsä päällä. Pian oli näyttämö täynnä kaikenlaisia eläimiä. Joukossa nähtiin käärmeitäkin ja eräs tyttö oli pujottautunut suunnattoman python-käärmeen kiiltelevään nahkaan, jonka pitkä pyrstö kiemurteli kaukana hänen takanaan. Kun kaikki olivat järjestäytyneet paikoilleen, alkoivat he tanssia kömpelösti — luonnottomin liikkein, matkien samalla esittämiensä eläinten äännähdyksiä. Kiljunta, vuohien määkiminen ja käärmeiden sihinä muodostui lopulta korvia särkeväksi meteliksi. Meno näytti jatkuvan loppumattomiin, niin että vihdoin meluun väsyneenä kysyin Ayeshalta, kävikö päinsä mennä lähemmin tarkastelemaan noita ruumissoihtuja, ja kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, lähdin minä Leon kanssa kierrokselle poiketen ensin vasemmalle. Katseltuamme paria roihuavaa ruumista me aioimme juuri kääntyä takaisin, kun huomiomme kohdistui erääseen erittäin vilkkaaseen leopardiin, joka oli eronnut tovereistaan ja hyppeli ympärillämme vetäytyen vähitellen synkkään varjoon parin palavan muumion taakse. Uteliaina me seurasimme perässä ja samassa tanssija nousi seisoalleen kuiskaten: "Tulkaa!" Tunsimme hänet heti äänestä Ustaneksi ja minulle sanaakaan virkkamatta Leo meni hänen jäljessään häipyen synkkään pimeyteen. Minä seurasin heitä tuskallisten aavistusten vallatessa sydämeni ja kuljettuani noin viisikymmentä askelta kuulin Ustanen kuiskaavan:
"Vihdoinkin minä löysin sinut, oi rakkaani! Kuule, minun henkeni on vaarassa. Onhan Papiaani luultavasti kertonut sinulle, miten 'hän-jota-täytyy-totella' ajoi minut luotasi? Minä rakastan sinua ja sinä olet minun maan tavan mukaan. Minä pelastin henkesi! Oi, minun leijonani, hylkäätkö sinä nyt minut?"
"Enpä tietenkään", huudahti Leo. "Minä olenkin koko ajan ihmetellyt, mihin sinä jouduit. Menkäämme selittämään kuningattarelle, miten asian laita oikein on."
"Ei, ei, hän surmaisi meidät heti. Sinä et tunne hänen voimaansa. — Papiaani tietää kyllä, sillä hän näki. On vain yksi ainoa pelastuksen keino: ellet tahdo minua jättää, niin meidän täytyy heti paeta soiden poikki. Siten ehkä pääsemme pakoon."