Mutta he eivät häntä kuitenkaan tappaneet, ja sinä iltana veivät he hänet takaisin vankeuteen, minne minut vei häntä katsomaan isä Ignatio, hänen serkkunsa ja minun risti-isäni. Muistan, että hän oli pantu likaiseen komeroon, niin kuumaan että siellä vaivoin saattoi edes hengittää, ja että oven edustalla oli humalaisia meksikolaisia sotilaita, jotka tavantakaa uhkasivat tappaa meidät intiaanikoirat.
Risti-isäni, pappi Ignatio, kuunteli isäni puhetta kopin nurkassa ja otti jotakin hänen kädestään. Sitte kutsui isäni minut luoksensa ja suuteli minua ja ripusti sitten omin käsin kaulaani muutamiksi minuuteiksi esineen, jonka pappi oli häneltä ottanut, irroittaakseen sen jälleen ja antaakseen Ignatiolle säilytettäväksi, sanoen: "Pidähän huolta, että poikani saa sen, ja niinikään siihen kuuluvan historian, kunhan hän tulee täysi-ikäiseksi."
Sitten isäni suuteli minua jälleen, siunasi minut Jumalan nimeen, ja suuret kyynelet putosivat tällöin hänen poskilleen. Sitten pappi Ignatio kuljetti minut pois, enkä senjälkeen koskaan enään nähnyt isääni, sillä sotilaat ampuivat hänet seuraavana aamuna ja heittivät ruumiin kaivamaansa kuoppaan ja kätkivät sen sinne.
Tämänjälkeen rippi-isäni ja kaimani Ignatio vei minut äitini kera pieneen Tiapan kaupunkiin, missä hän oli pappina, mutta kohta kuoli äitini siellä murtunein sydämin.
Tiapassa me elimme paikkakunnan parhaassa talossa, sillä se oli kivestä rakennettu ja sijoitettu ihanan, kohisevan virran partaalle, jonka vesi aina oli lasikirkasta, kuinka rankasti tahansa satoikin, mikä virta juoksi satakunta jalkaa etäällä akkunain alla.
Tiapasta ei ole paljoa kertomista, paitsi että kansa siellä siihen aikaan enimmästä päästä oli varasjoukkoa, ja niin suuria syntisiä, ettei isä Ignatio tahtonut antaa synninpäästöä juuri kenellekään, ei edes heidän kuolinvuoteillaan. Siellä oli siitä huolimatta kirkko, jonka katolla rehoittivat mitä ihanimmat orkideat. Tietkin olivat niin kehnot että, kuivaa vuodenaikaa lukuunottamatta, oli vaikeata sekä mennä kaupunkiin että palata sieltä.
Täällä, tässä syrjäisessä paikassa minä vietin aikaisimman nuoruuteni, mutta en kasvatusta vailla, mikä olkoon huomautettu, koska kaimani oli oiva opettaja ja teki voitavansa varjellakseen minua turmeluksesta.
Täytettyäni viisitoista vuotta, valtasi minut äkkiä halu tulla papiksi. Asianlaita oli näin: Eräänä sunnuntai-iltana istuin Tiapan kirkossa katsellen milloin kämmekäs-kukkien huojuntaa tuulessa läpi ikkunan, milloin muistorikkaita kuvia seinillä, joita kuvia olivat tuoneet lahjaksi miehet ja naiset, rukoillen avuksi pyhimyksiä hädänhetkinä, ja pyhimykset olivat heidät pelastaneet, milloin tulen, milloin murhaajain käsistä, milloin taas vedenvaarasta. Ne olivat kelvottomia ja mauttomia töherryksiä, mutta varmasti kelvollisia Jumalalle, joka oli nähnyt niiden maalauttajien hartauden.
Istuessani siinä velttona, alkoi risti-isäni, kelpo pappi, saarnata. Sattui niin, että pari päivää sitten oli Tiapassa tapahtunut kamala murha. Kolme matkustajaa ja yhden poika heistä, jotka olivat matkalla Christobelista rannikkoa kohti, jäivät yöksi erääseen taloon lähellä meitä. He kuljettivat mukanaan muulinkuormallista hopeaa, jonka he olivat saaneet maksuna San Christobelissa tekemästään kaupasta, minkä kuorman muutamat pahaan elämään harjaantuneet kaupunkilaisemme päättivät varastaa.
Niinmuodoin murtausivat roistot, luvultaan ehkä kymmenen, taloon, missä yöpyivät matkustajat, ja syöksyen heidän kimppuunsa he tappoivat kaikki kolme ja ottivat haltuunsa hopean. Ollessaan juuri aikeissa lähteä, varkaat huomasivat pojankin, joka oli piiloutunut vuoteen alle, ja kiskoen hänet esiin, tappoivat hänetkin, jottei hän olisi todistamassa heitä vastaan.