Mutta ne, jotka tuon konnantyön olivat tehneet, olivat hyvin tunnettuja kaupungissa; toistaiseksi ei kuitenkaan ketään oltu vangittu, sillä he lahjoivat viranomaiset osalla saalistaan. Mutta nähdessään joitakuita heitä kirkossa, otti rippi-isäni saarna-aiheekseen käskyn — "Älä tapa".
En koskaan ole kuullut verrattomampaa saarnaa; joka tapauksessa, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuunkaan, nousi kaksi miestä ja hiipi pois kirkosta omantunnontuskissaan, ja kun saarnaaja kuvasi, miten murhattiin pikkupoika, miten likaiset kädet yhtäkkiä lähettivät hänet iankaikkisuuteen, puhkesivat kyyneleet monelta seurakuntalaiselta.
Kerron tämän siksi, että jouduin ensikerran, ajatellessani murhattua pikku poikaa, joka muutama päivä sitten oli ollut yhtä elävänä kuin itsekin, tuntemaan mitä kuolema on ja ymmärtämään, että minunkin kerran on erottava täältä ijankaikkisesti, joko taivaaseen tai kadotukseen joutuakseni. Minua värisytti tuo aatos, ja minusta tuntui, kuin olisin nähnyt kuoleman asettuneen olkapäälleni, niinkuin se nytkin siinä on, ja silloin ja siitä pitäen minä päätin ruveta papiksi ja tehdä hyvin koko elämäni, jotta vihdoin löytäisin rauhan ja välttäisin kaiken pahan.
Seuraavana aamuna astuin rippi-isäni huoneeseen ja kerroin hänelle aikeistani. Hän kuunteli minua tarkasti ja vastasi: "Niin minäkin omasta mielestäni soisin; mutta se ei voi tapahtua, syyn kuulet, jahkahan tulet täysi-ikäiseksi. Sitten kun minun huolenpitoni loppuu, voit tehdä valintasi ja, jos edelleen niin haluat, tulla papiksi."
* * * * *
Viisi vuotta kului jälleen, jona aikana minä vahvistuin ja voimistuin ja kunnostauduin kaikissa miesten koetuksissa. Paljon tänä aikana opiskelinkin risti-isäni johdolla, joka minulle tilasi kirjoja aina Espanjasta asti.
Näiden kirjojen joukossa oli monta historiaa omasta rodustani, intiaaneista, ja espanjalaisten heistä saamista voitoista. Näihin historioihin en koskaan väsynyt, joskin minua raivostutti lukea kansani tappioista ja sen kokemasta kamalasta sorrosta, kansani, joka nyt on vain orjaheimo.
Vihdoin, kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni, kutsui risti-isäni, joka oli käynyt vanhaksi ja heikoksi, minut huoneeseensa ja, lukittuaan oven, puhui minulle seuraavaan tapaan:
"Poikani, aika on tullut, jolloin minun on ilmoitettava sinulle rakkaan isäsi, minun serkkuni ja parhaan ystäväni viimeiset määräykset, isäsi, jonka sotilaat ampuivat kuoliaaksi kun sinä vielä olit pieni lapsi, sekä mainittava sinulle syntyperästäsi ynnä muista asioista.
"Ensiksikin saat tietää olevasi kuninkaallista ja vanhaa sukuperää, sillä esi-isäsi yhdennessätoista polvessa oli itse Guatemoc, viimeinen atztekien hallitsija, jonka espanjalaiset tappoivat, minkä syntyperän voin sinulle näyttää vanhoista kirjoituksista ja sukuluetteloista. Sitäpaitsi tietävät ja muistavat intiaanitkin, mistä heidän kuninkaansa polveutuivat."