Tyttö kuunteli ja sanoi, hänen puoleensa kääntyen: "Siinä kuulette. Mitä sanotte, valkoinen mies?" ja minusta tuntui, kun häntä tarkastin, että hän odotti huolestuneena vastausta.
"Kyllä, armollinen neiti, minä kuulen", hän vastasi nauraen, "ja epäilemättä on tuo kaikki totta, ja minun luuni jäävät teidän maanmiestenne keskeen. No, olkoon niin, minä olen päättänyt lähteä, en nostamaan intiaaniheimoja enkä muita heimoja, vaan katsomaan tuota kaupunkia; ja lähteä minä tahdon, sillä en halua muuttaa mieltäni, koskei mikään muu asia minua sido. Sen lisäksi tuntuu kaiken sen jälkeen, mitä täällä tänään on tapahtunut, olevan suurempi vaara jäädä tänne kuin kiiruhtaa edelleen."
"Iloitsen lähdöstänne, koska se on vapaaehtoinen", sanoi Maya hymyillen. "Olkoon pelkomme aiheeton ja sekä Teidän että meidän matka lupaava. Mutta levätkäämme nyt, sillä olette varmastikin upiuuvuksissa kuten minäkin, ja meidän pitäisi olla taas virkeitä aamun koittaessa."
Seuraavana aamuna, ensi sarastuksen syttyessä me läksimme matkaamme, ratsastaen kolmella löytämällämme muulilla ja taluttaen neljättä, ruoka- ja juomavaroilla varustettua eläintä. Olimme iloisia, kun raunioitunut temppeli vihdoin jäi taaksemme, mutta minun oli kuitenkin raskasta jättää sitä, sillä jonkun pudonneen kivilohkareen alle sinne jäivät uinumaan ystäväni ja kasvinveljeni Molasin maalliset jäännökset, hänen, joka urheudellaan ja neuvokkuudellaan, oman henkensä uhraamalla oli pelastanut meidän henkemme.
Tarkoituksemme oli välttää kyläpaikkoja, missä ihmiset olisivat voineet nähdä meidät, ja pysyä metsän kätkössä, sillä pelkäsimme itseämme vainottavan ja vietävän tuomio-istuimen eteen vastaamaan Don Pedron ja hänen kumppaniensa kuolemasta. Tämän me voimmekin tehdä, sillä koska meillä oli pyssyt ampumatarpeineen, voimme ampua lintuja joka päivä ruuaksemme. Matkaten näin muulin selässä palasivat voimamme pian, jopa Zibalbay-vanhuksenkin, joka eniten oli kärsinyt väsymyksestä sekä meksikolaisten kamalasta kohtelusta.
Ei kestänyt täyttä viikkoakaan, kun olimme kulkeneet halki Yucatanin asumattomien alueiden ja olimme valkoisten miesten saavuttamattomissa, samoten läpi metsäseudun sen takana kulkevaa vuorijonoa kohti. Tien löytäminen tässä sankassa ja loppumattomassa metsässä tuntui mahdottomalta; niin olisi varmasti ollutkin laita, elleivät sekä Zibalbay että hänen tyttärensä olisi muistaneet tietä tulomatkaltaan ja ellei heillä olisi ollut mukanaan vanhaa karttaa. Tähän karttaan oli merkitty kaikki kulkutiet, jotka intiaanivallan aikana olivat kulkeneet ristiin rastiin maata. Suurin näistä teistä kulki Sydämen kaupungin järven rantoja reunustavain vuorten luota suoraan yli vuorijonojen Palenquen kaupungin raunioille ja sieltä rannikolle. Tämä polku, tahi oikeammin maantie, oli toisin paikoin kasvanut täydelleen umpeen puita, toisin paikoin painuen soihin ja rämeihin tahi luikertaen hiekkaisiin erämaihin. Joskus tuntui parin päivän ajan, ettei siitä koskaan ollut kulkenutkaan tietä, mutta seuraten tarkkaan kartan merkkejä ja ottaen viittoja määrätyistä kaupunkiraunioista, löysimme sen kuitenkin aina uudelleen.
Noiden vanhojen kaupunkien ja temppelien luku oli huimaava, ja herra Stricklandia ihmetytti suunnattomasti nähdä niitä, mikä ei olekaan kummallista, sillä hänhän oli ensimäinen valkoinen mies, joka ne näki. Ratsastaessamme tahtoi hän silloin tällöin keskustella kaikesta koettaen sanoilla piirtää kuvaa tästä maasta, joka nyt oli autiota tasankoa tai piikkistä pensaistoa, jotenka täytyy ajatella vähintäin viisisataa vuotta kuluneen siitä ajasta, jolloin täällä kukoistivat kaupungit ja kylät, palatsit ja temppelit kymmenintuhansin asukkain, vihreiden viljavainioiden aaltoillessa joka puolella. Mitä tarinoita uinuikaan noissa ruohokentissä ja mitä näytelmiä mahtoikaan tapahtua noissa valtaisissa pyramiideissa, joiden ohi kuljimme harva se päivä, ennenkuin voittajan miekka tai turmeluksen viima tai kumpikin hävitti, tämän maan! Tuo kuva olisi ollut näkemisen arvoinen; ja sydämemme pamppaili ajatellessamme, että jos kaikki kävisi hyvin, me näkisimme tuon kuvan; että silmämme näkisivät suurimman näistä kaupungeista, joka muutamia sukupolvia sitten kukoisti vielä, mutta nyt oli jo rappiolla, tämän muinaisen ja salaperäisen sivistyksen oikean keskuksen, joka teki kuolemaansa, mutta yhä vielä eli.
Minua innostivat eteenpäin muut toiveet, mutta tämä halu, kuten luulen, piti pystyssä herra Stricklandia matkamme monissa vaivoissa ja vaaroissa. Se halu innosti häntä raivaamaan puukoin polkua läpi pensaikon, ponnistamaan tunnin toisen jälkeen polttavassa auringonpaahteessa, kestämään öisin lopen väsyneenä hyönteisten puremia, unta saamatta. Tämä ajatus mielessään hän ei väsynyt kyselemään vaiteliaalta Zibalbaylta kulloinkin kulkemamme tienoon menneisyyttä, tai kuuntelemaan Maya neidin kuvauksia Sydämen Kaupungista, kunnes tyttökin väsyi ja pyysi sensijaan häntä kertomaan merentakaisesta syntymämaastaan, sen taukoamattomasta elämästä ja sivistys-ihmeistä. Niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, huomasin minä, katseltuani heitä kumpaakin päivästä toiseen, tytön olevan sielultaan uudenaikaisemman, niin tuntuvasti, että kuunnellessani hänen puheitaan olisin voinut luulla Mayaa Uuden Maailman lapseksi, jossa asui nykyisen ajan henki, ja herra Stricklandia sen sijaan vuosien painosta riutuvan, kaukaisen rodun jäseneksi.
"En ymmärrä Teitä", sanoi Maya hänelle; "miksi Te niin pidätte historioista, raunioista, jo kauan sitten kuolleen kansan taruista? Minä vihaan niitä. Kerran elivät he ja olivat epäilemättä hyviä aikanaan ja paikallaan, mutta nyt ne ovat menneet unhoon, ja nyt me elämme, elämme, elämme!" ja hän levitti kätensä ikäänkuin olisi tahtonut koota syliinsä auringon säteet.
"Kerron Teille", hän jatkoi, "että tuo minun kotini, jonka merkillisyyksistä Te olette niin innostunut, on vain suuri hautuumaa, ja ne, jotka siellä asuvat, vaeltavat aaveiden lailla edes takaisin, pohtien tuhansia vuosia sitten tehtyjä ja tekemättä jätettyjä asioita. Heidän esi-isänsä nimittäin ovat kaiken tehneet, eivätkä he, sillä he eivät tee muuta kuin juonittelevat keskenään, syövät, juovat, nukkuvat, mumisevat rukouksiaan jumalalle, johon he kuitenkaan eivät usko. Ymmärsikö isäni kumminkaan sitä, tuhlatessaan aikaansa ja voimiansa Sydämen kansan elvyttämissuunnitelmissa, tuon kansan, joka pitää häntä hulluna, koska hän viitsii nähdä niin paljon vaivaa. Eivät he ole pelastettavissa. Jos toisin olisi laita, luulisitteko heidän tyytyneen istumaan hiljaa nämät sadat vuodet, tietämättä mitään ulkona olevasta suuresta maailmasta, nähdäkseen päivä päivältä lukunsa vähenevän, kunnes elämä vain tuikuttaa hiukan kuin valo sammuvassa lampussa? Niin on, joskin pienemmässä mitassa, niiden intiaanien laita, joita Don Ignatio yrittää nostaa espanjalaisten ankaran ikeen alta. Herrat, minä luulen rotumme eläneen aikansa. Meissä ei ole enään elinvoimaa, me olemme valmista viljaa kuolon viikatteen kulkea nimittäin useimmat meistä. Siksi, jos olisin itse määrääjäni, minä vielä nuori ollessani kääntäisin selkäni tuolle Teidän haluamallenne kaupungille, ottaen mukaani siellä tarvitsemattoman omaisuuden, jolla muissa maissa, luullakseni, saisin paljon aikaan, ja eläisin sellaisen kansan keskuudessa, jolla on sekä nykyisyys että tulevaisuus niin hyvin kuin menneisyyskin."