Silloin nauratti herra Stricklandia ja hän tahtoi väittää, että menneisyys on tärkeämpi kuin nykyisyys, että on parempi olla kuollut kuin elävä ja paljon muita hullutuksia; ja minä olin vähällä suuttua sekä moittia Mayaa hänen minua ärsyttävistä sanoistaan, jolloin hän haukotteli ja tahtoi keskustella jostain muusta, koska minun puheeni väsyttivät häntä. Zibalbay vaan ei puuttunut puheeseen, sillä hänen ajatuksensa askarteli muissa asioissa; liekö hän edes kuullutkaan puhettamme, mitä minä epäilen.
Mutta huolimatta kevyistä puheistaan ja välinpitämättömyydestään, tahtoi korkea neiti Maya kaiken aikaa oppia — jopa minultakin, jos ei herra Strickland ollut saapuvilla —, sillä hän tahtoi kysellä kaikkea, eikä unhoittaa mitään, mitä oli kuullut. Päivät pitkät selitteli englantilainen hänelle maailman kansojen historiaa, heidän hallitus- ja uskontomuotojaan, tapojaan, laitoksiaan ja asukkaiden ulkomuotoa. Eikä tyttö väsynyt kuuntelemaan.
Matkallamme sattui englantilaiselle eräs seikkailu, joka oli vähällä eroittaa heidät ainiaaksi ja osoitti minulle, vaikk'enkaan siedä sitä sukupuolta yleensä, että tämän naisen, mitä vikoja hänellä lieneekin, sydän ainakin oli uskollinen ja uljas.
KAHDESTOISTA LUKU.
Maya laskeutuu luolaan.
Eräänä iltana — kun olimme jättäneet taaksemme metsäseudun ja ponnistellen kiipeilimme vuoristoa, kunnes pääsimme sen takaiselle, rannattomalta näyttävälle erämaalle — asetuimme leiriin kivisen kukkulan juurella kasvavaan aloepensaikkoon. Tämä kukkula oli Zibalbayn kartassa merkitty luola-nimisen maanalaisen säiliön asemapaikaksi, mistä muinaisina aikoina, paikan ollessa asumaton, intiaanit ammensivat vettä kuivana vuodenaikana. Että tämä mainittu luola oli olemassa, kävi ilmi siitä tosiasiasta, että selvästi näkyvissä oleva muinainen tie kulki suuren kaupungin raunioiden halki, jonka väestö varmasti oli sitä käyttänyt; mutta kun Zibalbay ja hänen tyttärensä tulomatkallaan nukkuivat tällä paikalla, ei heidän tarvinnut käydä sitä etsimään, koska he löysivät kallionkolosta lätäkön sadevettä. Nyt ei taas ollut viikkokausiin satanut, ja kaiken lisäksi olimme juoneet miltei tyystin nahkaleileissämme olevan veden, joten päätimme etsiä luolaa, täyttääksemme leilimme ja juottaaksemme janoisia muulejamme.
Niin ollen aloimme tutkia kalliota ja löysimmekin risujen tukkeaman ja piikkipensaisiin puolittain piiloutuneen kivisen holvin, minkä me kaikista merkeistä sekä asemastaan päätimme luolan sisäänkäytäväksi. Sytytimme kuivista aloerungoista — joita löytyi vaikka kuinka paljon — tehdyt soihdut, ja minä tunkeuduin etumaisena aukon läpi, joutuakseni luolaan, missä puuskutti tuima ja eriskummallinen tuuli, miltei sammuttaen soihtumme.
Kulkien tätä luolaa pitkin saavuimme sen päässä olevan kuopan luo, joka nähtävästi vei vesilähteille. Tämä tietämättömän syvyinen kuoppa oli miltei, joskaan ei aivan yhtä sileä ja pystysuora kuin ihmiskätten työ, mutta kummallisin seikka siinä oli kamala porrastie, jota edesmenneet olivat käyttäneet vettä ammentaessaan. Kuopan laitaan oli nimittäin hakattu kaksi riviä kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyisiä pykäliä. Näitä pykäliä ylös ja alas olivat vedenammentajat kulkeneet sukupolvia sitten, sillä ne olivat hyvin kuluneet, ja ihmisjalkojen polkema uurto kulki näiden kamalien portaiden päästä päähän. Löydettyään maasta kivenmukulan, pudotti herra Strickland sen yli kuopan partaan, ja kului joku sekunti, ennenkuin ääni ilmoitti sen ehtineen pohjaan asti.
"Mikä kaamea paikka!" hän sanoi. "Luulen kernaammin voivani kuolla janoon kuin laskeutua tuonne."
"Niin kumminkin ovat ihmiset muinoin tehneet", vastasi Maya, "sillä katsokaahan, tästä ovat he astuneet yli reunan."