"Onko hän palannut?"
"Ei, ei vielä."
"Hän siis ei ole voinut tuoda vettä. Mistä sitä tuli?"
"Sitä tuli luolasta, samasta, jota tarkastelimme ennenkuin käärme puri
Teitä."
"Kuka laskeutui luolaan noutamaan sitä? Eihän sinne uskalla kavuta."
"Minä kävin siellä."
"Te", hän sanoi ihmeissään. "Te! Se ei ole mahdollista. Älkää laskeko leikkiä. Kertokaahan pian asian oikea laita. Olen väsyksissä."
"En laske leikkiä. Kuulkaahan, herra. Te olitte kuolemaisillanne janoon, kuolemaisillanne meidän nähtemme; sitä oli kamala katsella. En voinut kestää sitä ja tiesin, ettei isänikään ehdi ajoissa takaisin. Otin silloin vesileilin ja muutamia soihtuja ja läksin, sanomatta mitään Ignatiolle. Kuoppaan oli vaikea laskeutua, ja tuo touhu oli eriskummallista. Kerron siitä Teille myöhemmin. Satuin pääsemään pälkähästä ilman vaaraa ja näin palatessani Ignation olevan samoissa aikeissa."
Englantilainen kuuli ja ymmärsi mutta ei vastannut mitään; hän vain avasi sylinsä, ja siinä, keskellä erämaata, kihlautuivat he toisillensa.
"Muistakaahan, että olen vain intiaanityttö", hän kuiskasi kesken kaiken, "ja Te olette korkeampisyntyinen valkoinen mies. Rakastatte siis todella minua?"