"Luulen, tytär, että olisi ollut parempi antaa hänen kuolla, sillä luulen tuon valkoisen miehen tuottavan ikävyyksiä meille. Jumalat ovat nähneet hyväksi varjella henkesi. Muistahan siis kulkea heidän määräämäänsä tietä etkä itsesi valitsemaa. Muistahan myös, että tuolla kaupungissa odottaa sinua eräs henkilö, jolla on oikeus sanoa sanansa sinun ja tuon kulkijan suhteesta." Ja hän jatkoi matkaansa muuleineen.
Samana iltana kertoi Maya minulle isänsä sanoista näin:
"Luulen, ennenkuin kaikki on lopussa, tarvitsevani vannomaanne apua, herra, sillä huomaan isäni olevan minua vastaan ellei tahtoni ole hänen tarkoitustensa kanssa sopusoinnussa. Yhdestä asiasta olen varma, että elämäni on omaa, eikä jumalien omaisuutta; sillä niihin jumaliin, joita isäni palvelee ja joita minäkin olen kasvatettu kumartamaan, olen kadottanut uskoni, jos heihin koskaan olen uskonutkaan."
"Puhutte ajattelematta", minä vastasin, "ja jos olette viisas, säästätte isänne kuulemasta tuollaisia sanoja."
"Ainakin hyvin vastahakoisesti omistaisin elämäni noille jumalille, joita minä halveksin!" hän lisäsi. "Sanokaa, uskotteko Te sitten noihin jumaliin, Don Ignatio?"
"En, neiti; olen kristitty, eikä minulla ole mitään tekemistä epäjumalien kanssa."
"Ymmärrän; haluatte olla tekemisissä vain heidän omaisuutensa kanssa. No, miksi ei minusta sitten voisi tulla kristittyä? Olen tuolta herralta oppinut uskonnostanne yhtä ja toista ja huomaan sen olevan suuren ja puhtaan ja hyvin sopivan meille kuolevaisille."
"Annettakoon Teille armo seurata tuota tietä, armollinen neiti; mutta ei ole kristityn kaltaista soimata minua siitä omaisuudesta, jota lähden kokoomaan en omaksi hyväkseni vaan heimoni hyväksi."
"Suokaa anteeksi", hän vastasi; "kieleni on terävä — niinkuin Teidänkin on silloin tällöin ollut, Don Ignatio. Kas! Herra Strickland kutsuu minua."
Kaksi päivää viivyimme vielä luolan luona, kunnes herra Strickland kykeni jälleen jatkamaan matkaa. Kymmenen päivää vaelsimme erämaata, seuraten muinaisen tien haamua, näkemättä muita ihmismerkkejä kuin pyramiidien ja temppelien rauniot. Yhdentenätoista aloimme nousta loivan vuorijonon rinnettä, joka ulottui kauas erämaahan, ja kahdentenatoista pääsimme lumirajalle, mihin meidän oli pakko jättää kolme jälelläolevaa muulia, koskei tuoretta ruohoa ollut enää saatavissa ja tiekin kävi niille liian jyrkäksi.