Maya teki niin, ja kun silmämme tottuivat valoon, katselimme uteliaina ympärillemme ja huomasimme seisovamme syvän kuilun pohjalla, kuilun, joka ei ollut ihmiskätten vaan tulen ja veden voimalla työskentelevän Luonnon työtä. Tämän kuilun, jota pitkin kulki niin vankasti perustettu ja silaantunut tie, että se vieläkin, monen vuosisadan käyttämättömyyden jälkeen, paitsi missä lumikinokset olivat tiellä, oli mitä parhain kulkea — leveys oli vain nelisenkymmentä askelta reunasta reunaan. Kummallakin puolella tuijottivat jyrkät, mustat kalliot, monin lokeroin ja aukoin, joihin olisi voinut nousta vain tikapuiden avulla.
"Mitä nuo ovat?" kysyin Zibalbaylta. "Hautapaikkojako?"
"Ei", hän vastasi, "asumuksia. Ne olivat siinä, niin kerrotaan, ennenkuin esi-isämme perustivat Sydämen Kaupungin, ja niissä asui luola-ihmisiä, raakalaisia, jotka söivät vähän eivätkä sietäneet kylmyyttä. Seuraamalla muutamia luolaihmisiä äsken kulkemaamme käytävää pitkin löysivät muinaisen kaupungin perustajat tämän rotkon sekä sen takana olevan ihanan maan ja suuren järven, missä esi-isiemme hävittämät vuoristolaiset asustivat talvisaikaan. Nuorena ollessani nousin minä toverieni kanssa kerran noihin luoliin köysien ja tikapuiden avulla ja löysin sieltä monta kummallista esinettä, kuten kivikirveitä, kultakoristeita, raakalaisten taikaesineitä. Mutta kiiruhtakaamme, sillä muuten yö yllättää meidät täällä solassa."
Vähä vähältä alkoi tuo suuri rotko, joka oli levinnytkin asteettain, jälleen kaventua, kunnes se näytti päättyvän toiseen kallioseinään.
Kierrettyämme tämän kallion alla olevan kiviloukareen, vei Zibalbay meidät sen takana olevaan ahtaaseen käytävään.
"Älkää peljätkö pimeyttä", hän sanoi; "käytävä on lyhyt eikä siinä ole salakuoppia."
Näin seurasimme pimeässä hänen jalkainsa kapsetta, kunnes edessämme alkoi häämöittää valoläikkä. Siinä tuokiossa olimme vuoren toisella laidalla, vaikkemme voineet nähdä mitään pimeän taajetessa.
Pysähtymättä läksi Zibalbay painumaan alaspäin kunnes seisahti, kääntyen yht'äkkiä oikeaan, hakatusta kivestä rakennetun majan oven eteen.
"Astukaa sisään", hän sanoi, "ja tervetuloa Sydämen kansan maahan."
Kun ovi oli raollaan, heijasti sisältä valoa ja miehen ääni kuului kysyvän: "Kuka siellä?"