Vastaamatta mitään astui Zibalbay huoneeseen. Se oli holvin muotoon rakennettu matala komero, ja liedessä palavan valtaisen tulen luo asetetun pöydän ääressä istui aterialla mies ja vaimo.
"Tällä laillako otatte palatessani vastaan minut?" hän kysyi vihaisin äänin. "Pian toimeen ja laittakaa ruokaa meille, sillä olemme nääntyä kylmästä ja nälästä."
Seisomaan noussut mies seisoi epäröiden, mutta vaimo, joka paikaltaan näki puhujan kasvot, tarttui häntä käsivarteen, sanoen: "polvillesi, mieheni. Päällikkö on tullut takaisin."
"Anteeksi!" huudahti mies totellen. "Ollakseni suora, oi ruhtinas, on minuun juurrutettu tuolla kaupungissa niin vahva usko siitä, ettette Te eikä Sydämen Ruhtinatarkaan koskaan enään palaa takaisin, että luulin teidän olevan aaveita, Niin, ja samaa luullaan kaupungissakin, missä Tikal kuulemma hallitsee Teidän sijastanne."
"Rauhoittukaa", sanoi Zibalbay painavasti. "Jätimme viittamme tänne, emmekö jättäneetkin? Tuokaahan ne makuukammioon ja sitäpaitsi näille vierailleni kaksi lisää, vaimonne valmistaessa ateriaa."
Mies kumarsi niin syvään, että kädet koskettivat permantoa. Otettuaan saviastiaisen lampun sivupöydältä ja sytytettyään sen hän katosi uutimien taa, jota esimerkkiä seurasi vaimokin, korjattuaan hät'hätää ruuantähteet pöydältä ja lisättyään puita lieteen.
Heidän mentyään jäimme istumaan takkavalkean ääreen ja nauttimaan sen ihanasta lämmöstä.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi englantilainen.
Zibalbay, joka oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei näyttänyt häntä kuulevan, ja Maya vastasi:
"Hökkelipahanen, jota huvimetsästäjät pitävät levähdyspaikkanaan, siinä kaikki. Nämä ovat omistajia ja jäivät odottamaan meidän paluutamme, mutta he näyttävät täyttäneen huonosti tehtävänsä. Suokaa anteeksi, minä menen heitä auttamaan. Tulkaa, isä."