He lähtivät, ja yhtäkkiä herra Strickland heräsi lieden lämmön antamasta horroksesta nähdäkseen paikan asujamen töllistelevän itseänsä hämmästyksen ja kunnioituksen sekaisella ilmeellä.
"Mikä tuohon mieheen on mennyt ja mitä hän haluaa, Ignatio?" kysyi hän minulta espanjankielellä.
"Hän ihmettelee valkeata ihoanne ja vaaleata tukkaanne, herra, eikä sano uskaltavansa puhua Teille, koska varmastikin olette taivassyntyinen, kuten heidän tarunsa kertovat. Siksi pyytää hän minua sanomaan Teille, että pesuvesi on valmiina, samoinkuin vaatteetkin, jotka saamme päällemme, jos vain suvaitsemme seurata häntä."
Seurasimme näin ollen intiaania, joka vei meidät odotushuoneen takaiseen käytävään, ja sieltä pieneen makuuhuoneeseen, jommoisia oli käytävän yhteydessä monta. Tässä öljylampun valaisemassa huoneessa oli kaksi hirvennahka- ja puuvillapeitoilla varustettua vuodetta ja niiden päälle pantuna hienot, harmain ja mustin sulin varustetut palttinaviitat. Puisilla telineillä huoneen nurkassa oli kaksi kuumalla vedellä puolilleen täytettyä ammetta, joiden englantilainen ihmeekseen huomasi olevan taotusta hopeasta tehtyjä.
"Nämä ihmiset ovat varmastikin rikkaita", hän sanoi minulle omistajan mentyä pois, "koska he laittavat hopeasta majatalojensakin tarvekalut. Tähän asti on tarina Pyhästä Kaupungista, jonka ruhtinas on Zibalbay ja jonka perijätär on Maya, tuntunut minusta tyhjältä tarulta, mutta se näyttää sittenkin olevan totta. Tuon miehen käytöstapa todistaa Zibalbayn olevan hyvin tärkeän henkilön."
Sitten puimme päällemme varatut viitat, mikä ei käynyt vaikeuksitta päinsä, koska niiden tekotapa oli outo, ja palasimme ruokahuoneeseen. Siinä samassa avautui esirippu ja me näimme korkean Maya-neiden, mutta muuttuneena siinä määrin, että hypähdimme hämmästyksestä.
Hän erosi täydellisesti tuosta kehnopukuisesta, pölyttyneestä tytöstä, joka oli ollut seuralaisemme niin monen viikon ajan. Nyt oli hän puettu lumivalkeaan, vihrein ruhtinaskoristein päärmättyyn pukuun, kultainen Sydän rintaansa kiinnitettynä. Hänen jaloissaan oli vihreäkoristeiset sandaalit ja kaulassa, ranteissa, kupeilla ja lanteilla välähtelivät kultaiset renkaat ja helyt. Hänen tumma tukkansa ei enään riippunut valtoimena, vaan oli kiedottu yksinkertaiselle sykkyrälle ja vyötetty hienolla kultaisella harsolla ja hänen harteillaan liehui puhtaanvalkoinen sulkalevätti, jota siellä täällä koristi loistava keltainen haikaran sulka.
"Kuten Te, olen minäkin vaihtanut pukua", hän selitteli. "Onko pukuni ruma, kun noin kummastelette?"
"Rumako!" huudahti englantilainen, "se on mielestäni ihanin, mitä milloinkaan olen nähnyt."
"Tämäkö on ihanin puku, mitä milloinkaan olette nähnyt! Ja kuitenkin, ystävä, on se yksinkertaisin pukuni. Odottakaahan, kunnes näette minut ruhtinaallisessa viitassani, Sydämen smaragdeja kantaen. Mitä sitten sanonettekaan?"