"En tiedä, mutta nyt en tosiaan osaa sanoa, kumpiko on rakastettavampi,
Tekö itse vai pukunne."
"Äsh!" hän sanoi nauraen, mutta äänessä vakava sointu. "Ette saa sanoa noin suoraan minulle. Tuolla solassa, ystävä, olin intiaanityttö ja Teidän matkatoverinne; täällä minä olen Sydämen Ruhtinatar."
"Siinä tapauksessa olisin toivonut Teidän pysyvänkin samaisena intiaanityttönä", hän vastasi hetken mietittyään; "mutta ehkä laskettekin leikkiä?"
"En lainkaan laske leikkiä", hän vastasi huoaten; "Teidän täytyy olla varovainen tästälähin, koska olen kunnia-arvoisin nainen tässä maassa, ja serkkuni Tikal varmasti pitää tarkkaa vaaria minusta. Kas, tuossahan tulee isänikin."
Samalla hetkellä astui Zibalbay sisään molempien intiaanien seuraamana, jotka toivat ruokaa. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkeaan togamaiseen viittaan, hieman samantapaiseen kuin englantilaiselle ja minulle annetut viitat olivat. Mustasulkainen levätti peitti hänen harteitaan ja hänen kaulallaan riippuivat vankat kultaketjut, joihin oli kiinnitetty puhtaasta kullasta valettu Sydämen tunnusmerkki.
Huomasimme hänen tyttärensä Mayan tekevän hänelle kumarruksen, mihin hän vastasi päännyökkäyksellä, ja intiaanien, milloin tahansa he kulkivatkin hänen ohitseen, kumartavan miltei maahan asti.
Näin oli siis erämaanvaelluksemme ystävyys lopussa, ja henkilöä, jolle tähän asti olimme puhuneet kuin vertaisellemme, oli kohdeltava kunnioituksella. Tuo mahtavannäköinen, valkopartainen päällikkö näyttikin tosiaan niin ruhtinaalliselta muuttuneessa ympäristössään, että miltei vaistomaisesti seurasimme muiden esimerkkiä ja kumarsimme aina hänen meihin katsahtaessaan.
"Ruoka on valmista", sanoi Zibalbay. "Istukaa pöytään, tehkää hyvin.
Ei sinun, tytär, tarvitse minun takiani seista. Olemme kaikki yhä
matkatovereita, eikä meidän tarvitse seurata menoja ennenkuin saavumme
Sydämen Kaupunkiin."
Istuimme siis pöytään, ja intiaanit palvelivat meitä. Mistä ruoka oli valmistettu, emme tienneet, mutta paastomme jälkeen tuntui, ettemme koskaan olleet syöneet niin makuisaa ateriaa tai juoneet jotakin niin erinomaista kuin meille silloin tarjottu paikallisviini oli.
Hetken hyvinvoinnista huolimatta luulen herra Stricklandin rohkeuden kuitenkin lannistuneen ja hänen alkaneen aavistaa pahaa. Maya ja hän rakastivat toisiansa, mutta hän huomasi olosuhteitten täydellisesti muuttuneen, kuten Maya itsekin oli hänelle osoittanut. Matkallamme oli hän tähän asti ollut jossain suhteessa joukkomme johtajana, kuten, totta puhuen, punaisen rodun kesken tunnustetaan aina valkoiselle miehelle etuoikeutensa. Nyt olivat osat muuttuneet, ja hänen täytyi olla vain vieraana kulkijana, joka vietiin seuralaisena toiseen maahan, ja tämä muutos näkyi jo Zibalbayn käytöstavassa ja kohtelussakin. Ennemmin oli hän kutsunut englantilaista "herraksi" tai "ystäväksi"; tänä iltana puhuessaan hänelle käytti hän sanoja sellaisia kuin "muukalainen", tai "vieras mies", ja minuakin kutsui hän vain nimeltä, lisäämättä mitään arvonimeä.