Yksi asia miellytti tässä paikassa kumminkin meitä, jotka olimme kärsineet kuusi viikkoa tupakan puutetta, sillä intiaani toi kesken kaiken meille oivia savukkeita, joita oli saatu täyttämällä maissitähkissä olevat lehtitupet tupakalla.
"Käyhän tänne", sanoi Zibalbay intiaanille, kun me olimme saaneet savukkeemme. "Lähde heti järven rantaan ja ilmoita kylän päämiehelle hänen ruhtinaansa palanneen ja käske minun nimessäni hänen tuoda tänne neljä kantotuolia viiden tunnin sisään auringon noustua. Käske häntä myös varaamaan valmiiksi kanootit järvimatkaa varten, mutta kiellä hänen, henkensä uhalla, lähettämästä tietoa tulostamme kaupunkiin."
Mies teki kumarruksen ja katosi yöhön, siepattuaan oven pielestä keihään, välittämättä ulvovasta tuulesta ja räntäsateesta, joka rapisi katolla.
"Kuinka pitkä matka on tuohon kylään?" kysyi herra Strickland.
"Kymmenen leagueta tai enemmänkin", vastasi Zibalbay, "eikä tie ole hyvää; ellei hän putoa kuiluun tai hautaudu hankiin, ehtii hän sinne kuudessa tunnissa. Tulehan, tytär, meidän on aika käydä levolle, olemme käyneet pitkän taipaleen ja olet varmastikin väsyksissä. Hyvää yötä teille, vieraani; huomenna toivon voivani majoittaa teidät paremmin."
Kumartaen meille hän lähti huoneesta.
Maya nousi ylös, seuratakseen isänsä esimerkkiä ja ojensi herra
Stricklandille kätensä, johon tämä painoi huulensa.
"Miten hyvältä maistuukaan tupakka taasen", hän sanoi Mayan mentyä. "Ei, ei mennä makuulle vielä, Ignatio; otetaanhan vielä savuke ja lasi aqua ardientea, ja jutellaan. Huomaatteko, ystäväni, tuntuu kuin Zibalbay olisi muuttunut. En koko aikana ole ihaillut hänen luonnettaan, mutta ehkä en ole sitä osannut ymmärtää."
"Ettekö ole, herra? Minä luulen voivani. Kuten joskus kristitty pappi on tuo mies kiihkoilija ja, kuten minä, uneksija. Hän on lisäksi kunnianhimoinen ja itsevaltias, mies, joka ei tahdo säästää itseään eikä muita, jos hänellä on joku tarkoitusperä tai jos hän luulee voivansa kohottaa kansansa hyvinvointia ja jumaliensa kunniaa. Ajatelkaa kuinka urhoollisen ja pelkäämättömän tuon miehen on pitänytkään olla, joka unen ääntä seuraten, vain oman lapsensa kanssa, uskalsi vanhoilla päivillään jättää valta-asemansa ja miltei ilman ruokaa lähteä kulkemaan sadat leaguet pensaikkoa ja erämaata, tietä, jota ei ainoakaan hänen heimolaisensa ollut kulkenut moniin sukupolviin. Ajatelkaahan, miltä on mahtanut tuntua hänestä, jota monet monituiset vuodet on kohdeltu kuin jumalaa, näytellä puoskarin osaa Yucatanin metsissä ja kärsiä sekä itsensä että tyttärensä suhteen häväistystä ja kidutusta valkoisten varkaiden käsissä. Kaiken tämän ja vieläkin enemmän on Zibalbay kestänyt napisematta, koska hän luulee tehtävänsä tarkoituksen olevan täytetyn."
"Mutta, Ignatio, mikä on hänen tehtävänsä tarkoitus ja mitä meillä on sen kanssa tekemistä? En tähän asti ole siitä päässyt täyteen selvyyteen."