* * * * *
Viikon sisällä tästä päivästä lähtien tuli Taipaan muutamia palvelijoiksi puettuja intiaaneja, joiden tehtävänä oli viedä minut vuorille, missä isäni oli elänyt ja missä hänen aarteensa oli yhä kätkettynä.
Sanoen hyvästit risti-isälleni, papille, joka itki lähteissämme, minä läksin matkaan, pitäen tarkoitukseni salassa. Mutta kävi niin, etten häntä milloinkaan enään nähnyt, sillä kuukautta myöhemmin hän sai jonkunlaisen kuumeen ja kuoli äkkiä. Pääasia, mitä voin hänestä sanoa on, ettei ylhäällä taivaassa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ole ainoatakaan ihmistä, jota niin hartaasti haluaisin nähdä jälleen.
Kolmantena matkamme päivänä saavuimme ahtaaseen vuoristosolaan, jonka takana oli intiaanikylä. Täällä oppaani veivät minut erään Antonion, josta isä Ignatio jo kerran puhui, vanhan, kunnianarvoisen näköisen miehen taloon, miehen, joka tervehti minua lämpimästi ja esitti minut muutamille muille miehille, jotka seisoivat hänen vieressään, en tiennyt miksi.
Tällöin kysyi muuan noista miehistä, kääntyen puoleeni selittämättömin sanoin, oliko minulla "Sydäntä". Juuri sitä vastasin haluavani, jolloin he kaikki purskahtivat nauramaan. Sitten astui Antonio luokseni, päästi auki paitani etumustan, saaden näkyviin taika-esineen, joka oli kuulunut isälleni, ja sen nähdessäni teki koko seurue kumarruksen.
Takimmaiset ovet olivat lukitut ja niiden eteen oli asetettu vartiomiehiä, ja nyt alkoivat menot, joiden yksityiskohtainen kuvaaminen ei nytkään ole luvallista. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa sain kuulla Sydämen Liiton salaperäisyyksistä, jonka perinnölliseksi päälliköksi, vaikkakin olin vasta nuori poika, minut valittiin, annettaessa minulle monen tuhannen miehen, ympäri maata hajaantuneiden seuramme jäsenten ehdoton yliherruus.
Seuraavana päivänä siitä kun olin ottanut lopulliset valat, Antonio luovutti minulle aarteen, jota esi-isäni olivat keränneet piilopaikkaan ja jonka isäni oli jättänyt hänen huostaansa; se olikin suuri aarre, yli miljoonan dollarin arvoinen.
Nyt olin rikas, sekä väestä että rahasta; mutta, Antonion neuvoa noudattaen, minä vielä jäin joksikin aikaa kylään, ottamaan vastaan niitä, jotka Meksikon kaikilta ääriltä saapuivat tervehtimään minua Sydämen Haltijana.
Näiden kuukausien kuluessa tein elämäni suuren erheen. Jotensakin kolmen peninkulman päässä asumastani kylästä eli kaksi jaloveristä intiaanisisarta, vaikkakin köyhiä, toinen heistä leski ja toinen kaunis tyttö, minua nuorempi. Sattui niin, että kerran, muuanna sunnuntai-iltana, laakson asukkaiden ollessa poissa juhlamenoissa ratsastaessani heidän asuntonsa sivuitse, kuului huutoja sieltä.
Hypäten alas hevosen seljästä juoksin aukijääneelle ovelle ja näin toisen sisaren, lesken, makaavan kuolleena lattialla, samalla kuin kaksi meksikolaista rosvoa oli juuri käymässä nuoremman naisen kimppuun. Vetäen esiin puukkoni, minä löin toisen heistä kuoliaaksi ennenkuin hänellä oli aikaa kääntyä; sitten syöksyin toista miestä kohti sellaisella voimalla, että hän paiskautui seinää vastaan Nähdessään henkensä olevan vaarassa, hän pyysi minulta, etten tappaisi häntä alhaisen intiaanitytön takia, mikä pyyntö minua niin raivostutti, että ilman muuta löin hänet kuoliaaksi siihen paikkaan ja annoin haudata kaikessa hiljaisuudessa sekä hänen että kumppaninsa ruumiit.