Kaksi tuntia kului, ja me seisoimme taaskin, seurattuamme jonossa Zibalbayta ja hänen vieressään astuvaa Mayaa, pyramiidin huipulla. Nyt se ei enään ollut tyhjä, sillä sinne oli kokoontunut useampiin tuhansiin nouseva väkijoukko, varmastikin kaupungin kaikki täysikasvuinen väestö. Alttarin toisella puolen istui Tikal ja hänen vaimonsa Nahua, joka oli ainoa nainen, sekä muutamia satoja ylimyksiä, jotka olivat kaikki aseistetut, ja joiden takana seisoi joukko sotilaita vartioimassa. Toisella puolen oli muutamia tyhjiä paikkoja; ja kun Zibalbay Mayan kera sekä kokoomansa saattojoukon seuraamana astui näille paikoille, paljasti Tikal ja jokainen läsnäoleva päänsä tervehtien häntä.
Hetken vaitiolon jälkeen astui kaksi pappia alttarin takaisesta vartiohuoneesta, ja vanhempi heistä, puhtaan valkeaan kauhtanaan puettu, luki, ladottuaan alttarille tuoreita kukkia, lyhyen rukouksen Nimettömälle Jumalalle, Taivaan Sydämelle, pyytäen häntä ottamaan vastaan uhrin ja siunaamaan kokoontuneen kansan. Sitten Zibalbay nousi ja kääntyi väkijoukon puoleen, ja minä huomasin hänen olevan kalpean ja huolestuneen näköisen ja hänen kätensä vapisevan, vaikka silmät säihkyivät vihaa.
"Sydämen Kaupungin ylhäiset ja alhaiset", hän alkoi, "tänä päivänä vuosi takaperin läksin minä, teidän perinnöllinen hallitsijanne ja päällikkönne ja Taivaan Sydämen ylimäinen pappi, suorittamaan erästä tehtävää. Tehtäväni oli löytää temppelimme Pyhimmässä säilytettävän pyhän tunnusmerkin toinen, Päiväksi kutsuttu puolikas, joka on ollut kadoksissa monet monituiset vuodet. Te tiedätte rotumme elävän ankaraa aikaa, tiedätte, että lukumme vuosi vuodelta vähenee, kunnes vihdoin on käsissä kansan loppu, sillä muutaman sukupolven kuluessa kuolee se sukupuuttoon ja unhoittuu. Tunnette niinikään vanhan ennustuksen — että kun joskus Sydämen Tunnusmerkin molemmat puolikkaat, Päivä ja Yö, liitetään yhteen määrätyssä paikassa Kaikkein Pyhimmän alttarin ääressä, niin kansa alkaa taasen kukoistaa. Tiedätte myös, että ääni puhui minulle, käskien minun, Zibalbayn, lähteä Sydämen maasta kohti merta, koska sieltä piti kadonneen löytymän.
"Saatuani luvan Neuvostolta, Sydämen Veljesliitolta, läksin kulkemaan tyttäreni kanssa, kärsien matkallani paljon vastuksia ja vaaroja, ja ihme! Minä löysin kadoksissa olleen ja toin sen takaisin teille, sillä tässä se riippuu, tämän erämaiden takaa mukanani seuranneen Ignation kaulassa."
Hämmästyksen kohina kävi läpi kansanjoukon, ja Zibalbay vaikeni hetkeksi.
"Tästä tunnusmerkin löydöstä", hän jatkoi, "puhun laveammin oikean hetken tullen sekä vain niille, joilla on oikeus kuulla siitä, nimittäin Sydämen valitulle Veljeskunnalle Kaikkein Pyhimmässä Vetten Nousupäivänä, yhtenä niistä kahdeksasta vuoden päivästä, jolloin Sydämen Neuvosto on lain mukaan oikeutettu kokoontumaan Kaikkein Pyhimmässä. Tällä hetkellä puhun muista asioista.
"Tiedätte minun jättäneeni, lähtiessäni tehtävääni suorittamaan, veljenpoikani Tikalin sijaisekseni, sovittuamme keskenämme ja Neuvoston kanssa, että hänestä tulisi, siinä tapauksessa etten minä palaisi kahden vuoden kuluessa, kansan päällikkö. Olen palannut yhden vuoden sisään ja huomaan, että hän on jo antanut nimittää itsensä päälliköksi ja vieläkin enemmän, että hän, oltuaan kihloissa tyttäreni kanssa, on ottanut toisen naisen vaimokseen. Omin korvin kuulin hänen viime yönä julistavan petoksensa palatsissa, ja kun minä, teidän herranne, selitin sydämeni karvauden, kohdeltiin minua uhkauksin ja väitettiin, ettei vasta nimitettyä Tikalia voitaisi erottaa. Minä käytän tätä sanamuotoa häntä vastaan. Ylimykset, minua ei ole lainkaan nimitetty ja kuitenkin olen minä hallinnut teitä ja kansaa monet vuodet, ja voiko minua siis erottaa — minua, joka en ole herrani kavaltaja enkä valojeni rikkoja, niinkuin tuo veljenpoikani?"
Taaskin hän vaikeni, ja muutamat läsnäolijat, joista osa oli Zibalbayn seuralaisia, huusivat "Ei"; mutta suurin osa katsoi Tikaliin ja pysyi hiljaa. Silloin nousi Mattai Tikalin takaa istuimeltaan ja lausui:
"Ollen yksi niitä, jotka nimittivät Tikalin päälliköksi, koska luulimme Teidän ja hänen armonsa neiti Mayan kuolleen, minä pyytäisin Teitä, Zibalbay, ennenkuin me, tällä puolen alttaria olevat, vastaamme Teille, ilmoittamaan meille suoraan, mikä on tekemänne matkan tarkoitus ja mitä varten olette tuonut mukananne nämä kaksi muukalaista, joiden nimet ovat Ignatio ja Meren Poika, vastoin vanhoja lakeja, jotka sanovat että se, joka tuo muukalaisen yli vuorten Sydämen Kaupungin maahan, on kuoleva yhdessä muukalaisen kanssa?"
Kuultuaan tämän kysymyksen, hätkähti Zibalbay, sillä hän oli unhottanut koko lain ja näki eteensä viritetyn viekkaan satimen. Siitä huolimatta hän vastasi rohkeasti, koska hänen tapansa oli puhua suoraan ja ujostelematta: