Sydämen Neuvosto.
Tikalin mentyä istuin minä vaieten, sillä vaikka henkemme pelastus ja Mayan lemmenunelmat olivatkin välttämättömiä, ei tällainen juonittelu miellyttänyt minua, enkä minä voinut keskustella kevyin sydämin. Mutta herra Strickland sanoi:
"Toivon ettei tuo Mattai-roisto ole muuttanut mieltään tahi mennyt Tikalin puolelle ja pistänyt jotain muuta ennustusta tunnusmerkin sisälle. Silloinpa Te, Maya, jouduttekin sanoistanne kiinni, ja asiat käyvät kahta kauheammiksi."
"Toivon samaa, eikä se ole luultavaakaan", hän vastasi hätkähtäen, sitten lisäsi hän vuolain tunteenpurkauksin:
"Miksi katsotte minuun noin soimaten, Ignatio? Ei, älkää vastatko, sillä minä tiedän. Siksi että pidätte minua petturina ja valehtelijana ja sanotte hiljaa sydämessänne. 'Siinä on naisen kunnia. Niin menettelisi jokainen nainen kiusauksen hetkellä!' Ignatio, kaikessa käytöksessänne vihaatte ja halveksitte Te meitä naisia, pitäen meitä itseänne alempina olentoina, kuin käärmeinä tai salahautana Teille. No, jos niin onkin, tällaisiksi meidät luotiin, ja voimmeko kiistellä sen kanssa, joka loi meidät? Mutta jossakin suhteessa olemme me suurempia kuin te, vaikkakin te voitte sanoa itseänne kunniallisemmiksi. Te ette olisi uskaltanut rakkautenne takia sitä kuin minä olen uskaltanut; Te ette olisi uskaltanut perinpohjaisesti loukata kansanne jumalaa, verenne vaistoa ja nuoruutenne oppeja. Ette, Te olisitte istunut hiljaa ja käsiänne väännellen katsellut rakastettunne perikatoa ja sitten silmänne taivaalle kohottaen sanonut: 'Sitä ei voi auttaa, hyvä niin; olen ainakin puhdas Taivaan silmissä!' Olkoon niin. Minä, Maya, olen aivan erilainen; minä olen uskaltanut kaiken tämän ja iloitsen siitä, vaikkakin Te tuijotatte minuun synkin katsein. Miksi en sitten iloitsisi? Eikö rakkauteni ole kaikki kaikessa minulle, ja onko häpeällistä, että niin on laita? En usko enään tuohon tuntemattomaan jumalaan; miksi arastelisin siis loukata häntä? En tahdo nähdä rakkaani joutuvan kuolemaan ja itseni vieläkin pahempaan. Voinko rikkoa sillä kansaani vastaan, että otan puolisokseni ylhäisemmän miehen kuin he ovat? Lakatkaa siis soimaamasta minua katseillanne; tai säälikää mieluummin minua, sillä vavistukseni on suuri, ja kosto varmaan kulkee kantapäilläni. Kohdatkoon se, jos niin on, minua, mutta ei Teitä, oma rakkaani — oi! ei Teitä —" ja siinä samassa hän unohti tuskansa ja vaipui itkien englantilaisen syliin.
Menin huoneen toiseen päähän ja istuin lukemaan löytämiämme tämän kansan vanhoja kirjoituksia. Tämä olikin jokapäiväinen hommani, sillä huomasin noiden rakastavaisten haluavan olla yksin, ellei ollut kysymyksessä suunnitelmien teko ja neuvonanto.
Juopa syntyi noina päivinä minun ja englantilaisen välille;, sillä vaikkei hän sanonutkaan mitään, oli hänkin suutuksissaan siitä, etten hyväksynyt tuota pimeätä liittoa, jossa olimme osallisina, ja Maya oli purkauksellaan saanut hänet täydellisesti puolelleen. Eikä ihmekään. Kun nyt muistelen menneitä aikoja, en moiti heitä kumpaakaan tai ajattele heidän tehneen väärin. Luulen, ettei todellinen tunteeni ollut suuttumusta juonta kohtaan, jonka voi ehkä saada anteeksi, koska siitä riippui niin paljon, vaan voittamatonta pelkoa, että joku inhimillinen tai pirullinen voima kostaisi tuon juonen. Sillä, kuten tiedämme, pahoilla hengilläkin on valtaa meihin, jos taistelemme heidän aseillaan maailmassa.
Seuraavana päivänä toivat palvelijamme puhtaat viitat kaikille meille, ja Mayalle sitä paitsi erinäisiä ruhtinaallisia koristuksia. Puimme ne illansuussa päällemme ja odotimme. Tunnit kuluivat, ja vihdoin avautuivat kupariovet ja joukko asemiesten seuraamia ylimyksiä astui eteemme, ilmoittaen saaneensa toimeksi viedä meidät Kaikkein Pyhimpään. Sanoimme sen tuntuvan meistä erittäin mieluiselta, koska olimme perinpohjin kyllästyneet elämään pimeässä kuin rotat, ja jonkun minuutin kuluttua kapuilimme jo ylös portaita, pyramiidin huippua kohti.
Pääsimme sinne ja näimme yllämme kimmeltävän tähtitaivaan, tuntien kasvoillamme tuulen leyhyn, eivätkä minusta taivaan tähdet koskaan ole tuntuneet ihanammilta eikä yön ilma suloisemmalta. Vartiohuoneesta astuimme pyramiidin kaltevan laidan portaille ja aloimme laskeutua niitä.
Portaiden juurelta me käännyimme oikeaan ja saavuimme ihanalle, pyramiidin länsiseinän keskessä olevalle kupariselle kaksoisovelle, jota vartioi pieni sotilasjoukko, tervehtien meitä. Ovien takaa avautui lampuin valaistu, hiotusta marmorista tehty vankilamme kaltainen suuri sali, jonka sivuseinillä oli virkamiesten makuuhuoneisiin johtavia ovia. Tämän huoneen kynnyksellä odottivat meitä puhtaan valkoisiin vaatteisiin puetut papit, joiden huostaan meitä tähän asti tuonut ylimysjoukko luovutti meidät.