Kulkien laulavien pappien ympäröiminä me astuimme poikki salin ja tulimme toiselle, hieman pienemmälle ovelle. Tämän takana oli jyrkän kaltevia käytäväsokkeloita, joita kulki joka suuntaan pyramiidinalaisen vuoren uumeniin. Nämä käytävät olivat niin sekavia ja monilukuisia, että tuntemattoman olisi lampun valossakin ollut mahdoton löytää perille.
Näitä käytäviä kulkivat oppaamme erehtymättä, kääntyen milloin oikeaan, milloin vasempaan, kunnes vihdoin pysähtyivät avonaisen, kultalevyllä päällystetyn oven eteen, jonka takana oli Sydämen kaupungin lähinnä pyhin paikka. Sillä huoneella oli kolmenlainen tarkoitus: se oli oikeussali, ylimysten kappeli sekä kaupungin kuolleiden päälliköiden hautakammio. Tässä kaameassa holvissa, kukin omassa komerossaan puolisonsa kera, seisoivat pyhän kaupungin muinaisten hallitsijain ruumiit, kukin oman muotonsa mukaisessa kultaisessa arkussaan, nimi, ikä, kuolinpäivä sekä lyhyt kertomus kaikesta siitä hyvästä tai pahasta, mitä hän oli eläissään toimittanut, merkittynä kuvakirjoituksin hänen rintaansa. Siinä seisoivat he ikuisesti, nuo kultaan valetut miehet ja naiset, ja heidän kulmainsa alta kimalsivat smaragdiset valesilmät. Vaikka komeroita olikin paljon huoneessa, oli kussakin jo oma asujansa; ja viimeisessä sopessa — lähinnä ovea — oli vastatullut. Siinä oli kultakotelossaan Zibalbayn ruumis, vaimonsa, Mayan äidin vieressä.
Hetken aikaa katseli Maya äänettä vanhempiensa ruumiita ja huoaten jatkoi matkaansa, sanoen minulle: "Katsokaa, tämä kuolleitten kammio on täynnä; siellä ei ole enään paikkaa minulle eikä minun jälkeläisilleni, ja se on varmasti paha merkki. No", hän jatkoi huoahtaen, "mitä sillä väliä, mihin he panevat meidät kuoltuamme! Minä puolestani nukkuisin mieluummin maassa tai järven pohjassa kuin seisoisin ikuisesti kultakotelossa, tuijottaen pimeyteen jalokivisilmin. Niin, jos voisin, valitsisin maan mullan, joka minut synnyttikin, sillä se kasvattaisi kukkia tomustani."
Astuimme ohi vainajain kultaisen joukon, joka näytti tuijottavan meihin, kunnes sivuutimme taustalla olevan tuomioistuimen ja pääsimme pienen oven luo, jonka päällä paloi suuria lamppuja. Tätä ovea vartioi kaksi pappia paljastetuin miekoin, jotka he nostivat meitä kohti, merkiksi että meidän oli pysähdyttävä.
Tähän asti seuranneet papit jäivät tuomioistuimen taakse ja me jäimme yksin.
"Sanokaa tunnuslause, ovenvartijat", sanoi Maya.
Silloin toinen miekkamies päästi hiljaisen, lapsen valitusta muistuttavan äänen. Kun hän puolen minuutin väliajoin oli uudistanut merkkinsä kolmasti, vastasi sisältä toinen, äänekkäämpi huuto samalla nuotilla. Samassa avautui ovi ja ankarannäköinen, kaljupää mies astui siitä.
"Keitä Te olette, jotka pyritte päästä Kaikkein Pyhimpään?" hän kysyi; "oletteko jumalia vai paholaisia, miehiä vai naisia?"
"Meitä on kaksi miestä ja yksi nainen", vastasi Maya, "Sydämen pappeja ja papittaria, ja tulemme oikeutemme mukaan kuulemaan tuomiotamme Sydämen Neuvostolta."
"Tunnetteko Sydämen tunnussanat, Veljeyden, Yksimielisyyden ja Rakkauden tunnussanat, koska uskallatte seistä Kaikkein Pyhimmän kynnyksellä, jonka yli astuminen tuo kuoleman tietämättömälle?"