"Kirous kohtaa Teitä, Ignatio, Sydämen Haltija, sillä kaikki suuret toiveenne luhistuvat kuin mätä katto, eikä korista koskaan uneksimanne keisarikunnan lippuja kotkat. Orjalauma on se kansa, jonka takia ponnistellut olette, ja orjalaumaksi se jää, sillä suvaitsemallanne rikoksella olette vahvistanut heidän kahleitaan. Kirous kohtaa Teidän lastanne, Maya — hän ei koskaan kasva mieheksi; kirous kohtaa miestänne — hänen tukkansa ei ehdi harmaantua. Mutta raskaimmin kohtaa kirous Teitä, kavala Sydämen Ruhtinatar, Teitä, jonka elämä on katkeamaton, pitkä valhe; Teitä, joka hylkäsitte uskonne ja rikoitte valanne; Teitä, joka jätitte kansanne sekä ylhäisen, vanhan sukunne lait, saadaksenne itsellenne kuljeksivan valkoisen miehen. Nainen, emme kohtaa enään koskaan toisiamme; mutta muistakaa viimeisen kurjuutenne hetkellä ja ikuisen kadotuksen pitkinä vuosina nämä sanat, jotka Teille tänään olen sanonut."
Heristäen kuihtunutta kättään kasvojemme edessä Mattai kääntyi ja lähti pois huoneesta.
Hän lähti, mutta me tuijotimme kauhuissamme toinen toisiimme, sillä vaikkei kukaan meistä uskonutkaan hänen jumalaansa, tunsimme kumminkin sisimmässämme tämän miehen puhuneen totta, ja pahan perivän meidät vielä. Hetken nyyhkytti Maya, pää käsien varassa; sitten hypähti hän ylös ja silmässään syttynyt tuli kuivasi kyyneleet.
"Käyköön niin", hän huudahti, "en välitä siitä. Ainakin olen saanut Teidät, rakkaani, ja joitakuita kuukausia, kaikista ikävyyksistä huolimatta, olen ollut rinnallanne mitä onnellisin, ja tulkoon hyvää tai pahaa, mikään ei voi ryöstää minun muistojani. Mutta Teidän takianne pelkään. Mieheni, Teidän takianne minä pelkään —."
Sitten hänen kiihkonsa meni ohi ja hän heittäytyi miehensä syliin ja puhkesi itkuun.
Sitten syntyi lapsi, terhakka poika, miltei valkea, äitinsä tähtisilmin; ja samana iltana kuulimme Mattain kuolleen tuskiinsa sekä Nahuan synnyttäneen pojan.
Kahdeksantoista päivää kului, ja lapsivuoteestaan noussut Maya istui miehensä ja minun kanssa, kamarineitsyen pidellessä sylissään nukkuvaa lasta takanamme, kun joukko Neuvoston herroja pyysi saada keskustella äidin kanssa. He astuivat sisälle ja puhemies, Lordi Dimas, teki kumarruksen ja esitti asiansa:
"Sydämen Ruhtinatar, olemme tulleet luoksenne Neuvoston ja kansan puolesta, iloitsemaan kanssanne suuresta onnestanne ja esittämään muutamia asioita Teille. Joitakuita kuukausia on kansa jo ollut kyllästynyt Tikalin sortoon ja mielivaltaisuuksiin, Tikalin, joka vastoin maan lakeja on tuominnut kuolemaan monta sortonsa vastustajaa. Mutta eilen sai kaiken lisäksi Neuvosto kuulla erään hänen katalien töidensä käskyläisen tunnustuksen, että hän on aikonut murhata miehenne, lapsenne ja Lordi Ignation."
"Tosiaanko", sanoi Maya, "ja miksi puuttui minun nimeni tuosta luettelosta?"
"Armollinen rouva, emme tiedä", hän sanoi, "mutta tuntuu siltä kuin salaliittolaisten olisi ollut määrä vangita Teidät elävänä ja piiloittaa jonnekin Tikalin huoneisiin."