"Suutelen jalkojanne Sydämen Haltija", ja lähti pois taakseen katsomatta, eikä häntä siinä kylässä enään nähty.
Sitten minä itsekin, syvään huoaten, aloin lähteä pois, sillä minua hirvitti ajatella, että joku nainen voi muuttaa nämä juopuneet miehet, jotka olivat veljiäni, järjettömiksi eläimiksi, jotka himoitsivat toistensa verta.
"Oi!" minä huoahdin, "ellei tuo toinen nainen olisi minua ja toiveitani jo pettänyt, olisi tämä minua opettanut paremmin heitä tuntemaan."
Nostaen katseeni, satuin tällöin näkemään vierelläni miehen, joka kummallisesti tuijotti minuun. Kerrotaan, että miehet ja naiset, nähdessään ensi kertaa toinen toisensa, joissakuissa tapauksissa tuntevat niin kummallisen rakkauden hehkun, josta he eivät enään millään keinolla pääse vapaaksi.
Tuona hetkenä minä tunsin jotakin henkiheimolaisuutta ei rakkautta, vaan suurta ystävyyden tunnetta ja mieltymystä tähän mieheen, joka sittenkun hänet opin tuntemaan, on kasvanut yhä silmissäni aina tähän hetkeen asti, vaikkakin henkilö itse on kuollut jo vuosia sitten.
Ehkä välillämme vallitseva erilaisuus veti minua häneen ensi aikoina, koska elävät olennot aina etsivät vastakohtiansa luonnossa. Ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, muistanette, vaikkakin olette tullut tuntemaan minut vanhoilla päivilläni, että olen pitkä, hoikka, kellertävä, kuten koko rotuni, synkin, sydämeni salaisuuksia heijastavin ilmein ja surumielisin silmin.
Aivan erilainen oli James Stricklandin, englantilaisen, olemus ja ulkonäkö. Hän oli hieno mies, yli kolmekymmentä vuotias, lyhyt paksuuteensa verrattuna, joskin pienikokoinen ja hoikkajäseninen. Hänen kasvonsa olivat selväpiirteiset kuten muinaisten, marmoriin veistettyjen jumalien; hänen silmänsä olivat merensiniset ja, vaikkakin muistiani himmentää kuoleman ilme, iloiset kuin nuoren pojan; hänen kihara tukkansa — sillä hän oli kuolemaa lähestyessään nostanut hattuansa — oli keltainen kuin mimosan kukka, punertuen lyhyen parran ja korvien tienoilla, mihin ilma oli päässyt vaikuttamaan; ja hänen paidanrintamustansa alta, joka oli kaulalta auki, näkyi hänen maidonvalkea ihonsa. Kaiken lisäksi hänen kätensä olivat pitkät ja sirot, huolimatta raskaasta työstä, jonka jäljet niissä ilmenivät; hänen katseensa oli eloisa, ja hänen hymynsä miellyttävin, mitä milloinkaan olen nähnyt.
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi tämä englantilainen hyvällä espanjankielellä, kääntyen puoleeni samalla, "mutta huomaamattanne olen kuunnellut jonkun aikaa keskusteluanne tuon naisen kanssa, enkä voi ymmärtää, mistä johtuu, että Teillä vieraana on niin paljon vaikutusvaltaa häneen. Tahtoisin Teidän sen minulle selittävän, jotta kykenisin lopettamaan tuollaiset murhat. Nämä molemmat kuolleet olivat parhaimpia työmiehiäni, enkä tiedä, mistä saisin heidän veroisensa."
"En voi siihen, herra", vastasin hänelle, "antaa muuta selitystä kuin sen, että minulla on muuan arvo intiaanien keskuudessa jonka arvon takia he minua kunnioittavat. Mutta vaikkakaan minulla ei ole oikeutta tehdä vieraalle minkäänlaisia vaatimuksia, pyydän, että unhottaisitte kaiken, mitä hyvänsä satuittekin kuulemaan puheestani, koska Hallitus on kateellinen tuollaisesta vaikutusvallasta."
"Kaikella muotoa, herra; olen jo unhoittanut. No niin, hyvästi — tämä näytelmä ei ole niin miellyttävä, että sitä haluaisin udella", ja kohottaen hattuaan hän lähti.