Vaikkakin matkani näytti olevan turha, koska kirjoitus, jota lukemaan olin tullut, oli tietymättömissä, viivyin Cumarvon kylässä, väittäen viipymiseni syynä olevan toivon sen löytymisestä, mutta tosiasiassa siksi, että halusin tulla lähemmin tuntemaan tuota valkoista miestä.
Pian satuinkin saamaan tilaisuuden tehdä hänelle näkyvän palveluksen. Olen maininnut, että tällä paikkakunnalla asui tilanomistajia, meksikolaisia, jotka kadehtivat englantilaista, ja nuo miehet kiihottivat muutamia hänen palveluksessaan olevia tyytymättömiä kaivostyömiehiä muodostamaan salaliiton hänen murhaamisekseen, väittäen, että jos he niin tekisivät, saisivat he valtaansa suuren aarteen, jonka hän oli kätkenyt kotiinsa.
Tämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen kautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten minä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja, aseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta, ennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut pelästyttää.
Murhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä nukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa vain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan määrättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä käymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä piiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.
Tuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten urkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä. Saavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin matalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni mukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti, kunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.
Pian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa sarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai ylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he englantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä häntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin osalliseksi ilkityöhön.
"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?" kysyi lähinnä minua seisova mies.
"En", vastasin, "on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty.
Älköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken."
Vähitellen lähenivät taloa roistot — häpeämättömät miehet — odotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän joukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä oli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä veitsi.
He pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä kuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä hiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen. Silloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten pyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun pamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui maahan.