Hetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten pakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät, että heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa, ampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan revolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli ratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli supistunut peräti pieneksi.
Aitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies, ja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen saatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä puutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa, ilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan, revolveri kädessä.
"Mitä melua tämä on?" hän kysyi, siristellen silmiään, "ja mitä kahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun minä teidät."
"Suokaa anteeksi, herra", lausuin minä kumartaen, "että häiritsimme untanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko luovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne tuossa puvussa."
"Kiitän Teitä", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. "Ja nyt Te ehkä suvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään sitä tappelukenttänänne."
Nyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen muuttui hyvin vihaiseksi.
"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni pelastuksesta", hän sanoi vihdoin, "vaikkenkaan koskaan teitä ole pyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun puutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. Caramba! [espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että minua näin kohdellaan?" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi minua kädestä.
Samana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty, lähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme tupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään asti, sanoi hän minulle:
"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen liikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon vieraan muukalaisen takia."
"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra", minä vastasin, "sekä myös siksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään. Kaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja, jok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset 'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin takia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi, että te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi, etteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen, että te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa Teidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän jälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse peljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda."