Sitten me läksimme. Paluumatkastamme ei ole muuta sanottavaa, kuin että se oli vieläkin raskaampi kuin tulomatkamme. Sillä vaikka olimmekin uupuneita, nälkäisiä, pelon ahdistamia, paistoi silloin kumminkin vapaus meille johtotähtenä, jota vastoin nyt, vaikka kuljimme mukavasti, tunsimme häpeän, pilkan ja kuoleman odottavan meitä.
Minua puolestani ei tämä ajatus suuria surettanut, sillä olin jo heittänyt kaiken toivon enkä välittänyt elää toivotonta elämää. Teitä, ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, ihmetyttää tämä, mutta jos tuona päivänä olisitte ollut minun asemassani, ette ollenkaan kummastelisi. Vielä nytkin olen joskus unessa joutuvinani Sydämen Kaupunkiin, ja herään kammottavasta unestani kuin painajaisen kynsistä. Totta kyllä, minulla oli siellä valtaa ja ylellisyyttä, mutta ah! mieluummin olisin hankkinut elatukseni paimentamalla karjaa erämaassa kuin kuluttanut elämääni tuossa kultaisessa häkissä.
Mitä merkitsivät minulle heidän juhlansa ja tyhjät ilonsa ja heidän vallan- ja arvontavoittelunsa — minulle, joka koko elämäni olin seurannut korkeiden toiveitteni tähteä, tuota tähteä, joka nyt oli sammumaisillaan? Mayalla ja englantilaisella oli lohtuna lapsensa; mutta minulla ei ollut muuta kuin heidän ystävyytensä liikenevät tähteet, monen epäonneni muisto, omantunnon ainainen kirvely, koston pelko ja kaiken lopuksi viimeisen rauhan toivo. Murtunut ja epätoivon murjoma kun olin, valmistauduin tyynesti kohta koittavaa kuolemaa varten, mutta miten olisi noiden laita, jotka vielä uhkuivat rakkautta ja nuoruutta?
Myöhään illalla pääsimme kaupunkiin ja meidät vietiin, ei asuntoomme palatsiin, vaan pyramiidille päin.
"Mitä nyt?" kysyi Maya joukon johtajalta. "Tuonnehan meidän on mentävä."
"Ei, armollinen rouva", hän vastasi; "olen käskenyt viedä teidät pyramiidin portaita ylös."
Silloin painoi Maya kasvonsa lapsen kasvoihin ja nyyhkytti, sillä hän aavisti että taaskin joutuisimme tuonne synkkään holviin, missä hänen isänsä oli kuollut. He veivät meidät portaita ylös ja taas ahtaita käytäviä alas, kunnes pääsimme lampuin valaistuun holviin ja kuulimme kupariovien pamahtavan kiinni takanamme. Sitten saimme ruokaa ja jäimme yksiksemme.
En koskaan ole viettänyt levottomampaa yötä; sillä vaikka miten yritin, oli minun mahdotonta saada unta silmiini, ja minä kääntyelin vuoteellani mietiskellen missä huomenna uinuisin, kun olisimme olleet Kaikkein Pyhimmän neuvoston edessä ja Nahua olisi todistanut meitä vastaan. Muistin tuon kuilun alttarin edessä ja olin kuulevinani veden loiskeen sen syvyyksistä! No, kuten sanoin, en pelännyt kuolemaa, sillä Jumala armahtaa syntisiä; mutta voi! oli sittenkin hirveää kuolla valehtelijana ja muistaa, että minä juuri olin tuonut englantilaisen tänne samaan kohtaloon.
Aprikoidessani siinä, kuulin läpi paksujen holviovien naisen huutoa ja syöksyin ylös vuoteestani, kiirehtien keskisaliin, missä lamput paloivat yhtämittaa. Siellä näin Mayan juoksevan ympäri salia yöpuvussaan, silmät kauhua kuvastaen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin, pysäyttäen hänet; samassa tuli siihen englantilainenkin.