"Oi, minä olen nähnyt unta!" hän läähätti. "Olen nähnyt kamalaa unta.
Näin isäni saapuvan luokseni ja — en osaa sanoa — lapsi — lapsi —".
Ja hän keskeytti eikä osannut sanoa sen enempää.
"Tämä paikka on täynnä ikäviä muistoja ja hänen voimansa ovat pilalla", sanoi englantilainen, tyynnytellen häntä. "Menkäämme takaisin nukkumaan, vaimo."
"Nukkumaan!" hän vastasi. "En luule koskaan enään nukkuvani; ja ilman unta tulen varmasti hulluksi. Oi, tuota näkyä! Luultavasti on Mattain kirous kohdannut minua."
Joitakuita tunteja myöhemmin tapasimme taas toisemme suuressa salissa, mutta Maya ei puhunut mitään unestaan, enkä minäkään pyytänyt häntä sitä kertomaan, vaikka näinkin hänen kasvoistaan, ettei se ollut unohtunut. Söimme, tai yrittelimme syödä, ja istuimme hetken aikaa hiljaa, kunnes ovet avautuivat ja Dimas astui sisään, joitakuita pappeja mukanaan. Pyytäen heitä jäämään loitommalle hän yksin astui luoksemme ja tervehti ystävällisesti meitä.
"Olen pahoillani", hän sanoi, "että taaskin olette joutuneet tähän
synkkään komeroon, mutta minä en voinut auttaa asiaa, koska olen vain
Neuvoston palvelija, ja Neuvosto oli antanut ankaran määräyksen.
Pelättiin vielä että lapsi häviäisi, jos saisitte olla vapaudessa."
"Pian se varmasti häviää, Dimas", sanoi Maya, "jos sitä pidetään täällä pimeässä. Lapsi on jo heikentynyt — viikossa ehtii se kuolla."
"Älkää peljätkö, armollinen rouva; vankeutenne ei ole pitkäaikainen, sillä tänä samaisena yönä, Vetten Nousuyönä, viedään Teidät Neuvoston tutkittaviksi Kaikkein Pyhimpään, missä teitä syytetään karkausrikoksesta."
"Onko muita syytöksiä?" kysyi Maya.
"Ei ole, armollinen rouva, mikäli minä olen kuullut. Mitä muita syytöksiä saattaisi sitten olla?"
"Ja mikä on Neuvoston tuomio?"