"Olisiko ihme, mieheni", hän vastasi, "jos haluaisin pelastaa itseni ja lapseni? Että olen rakastanut ja vieläkin rakastan Teitä, sen Te tiedätte; onko haudassa sitten enään rakkautta? Eläissäni on minulla ainakin muistot; kun kuolen, viedään nekin pois minulta. Menkää takaisin, mieheni, menkää rikkaana takaisin oman kansanne luo ja oman entisen elämänne keskuuteen, ja valitkaa toveriksenne joku toinen nainen. Älkää kumminkaan minuakaan unhoittako; mutta antakaa minun tulla kuin uneksi Teille, se on oman asianne takia paljon parempi. Teillekin, Ignatio, minä sanon, menkää! Tuttavuutemme on tuonut Teille vähän onnea; olkoon sen loppuminen onnekkaampi ja saattakoon toiveenne vihdoin täytäntöön. Tikal, antakaa kätenne, ja vannokaamme vala."
Tikal astui häntä kohti — silmät säihkyen voitonriemua; mutta kun kädet olivat koskettamaisillaan toisiaan, katsahti Maya sivulleen ja näki miehensä kasvoilla kuvastuvan epäilyksen ja tuskan. Kiljahtaen astui hän hänen luokseen ja syöksyi hänen syliinsä, sanoen:
"Antakaa anteeksi; olen ponnistanut kaikkeni, mutta tämä käy yli voimieni. Oi, kuinka heikko minä olen, en voi erota Teistä, en edes pelastaakseni henkenne. Ettehän varmastikaan usko, että olisin täyttänyt valani ja mennyt naimisiin hänen kanssaan? Ei, ei — kuolemaan minä olisin mennyt lähdettyänne. Mutta en voi erota Teistä — en voi erota Teistä vaikkakin itsekkäisyyteni on perikatonne."
"Iloitsen kuullessani sen", sanoi englantilainen. "Kuulkaahan, Tikal, jos olette mies, tuokaa miekka minulle, niin ratkaisemme asian kahden kesken. Silloin ainakin toinen selviää epätietoisuudestaan ja vastuksistaan."
"Valkoinen mies", vastasi Tikal, "Te olette varmasti sekä hullu että roisto, muutoin tuskin pyytäisitte minua panemaan henkeäni onnenpeliin Teidän henkeänne vastaan, joka jo lain mukaan on arvoton. — Hyvästi, Maya; kauan olette juoksuttanut ja kiduttanut minua, tänä iltana saatte kaikesta palkkion." Niin hän lähti.
Olisi luullut, että me Tikalin mentyä olisimme ruvenneet pohtimaan tapahtumaa sekä kohta koittavia vaaroja. Mutta niin ei ollut asianlaita. Luulen meistä tuntuneen — kaikista meistä — ettei ollut enään mitään pohtimista. On turhaa potkia Kohtaloa vastaan, ja on vieläkin turhempaa pelätä sitä, sillä teimme tai jätimme tekemättä jotakin, Kohtalolla kuitenkin aina viimeinen sananvalta on.
Niin me istuimme ja juttelimme mitättömistä asioista elämästämme Cumarvon kaivoksessa, Santa Cruzin maatilalla viettämästämme yöstä, urhean seuralaisemme Molasin kuolemasta, enkä muistakaan, mistä kaikesta. Siinä samassa lapsi heräsi, ja vanhemmat hoivailivat sitä, löytäen kumpikin toistensa näköä sen pikku kasvoissa, minun kulkiessani pitkin salia, lukien lamppuja, poltellen ja aprikoiden, missä olisin seuraavana iltana samaan aikaan.
Vihdoin ovet aukenivat, sillä oli jo miltei puoliyö, ja sisään astui Dimas ja joukko pappeja. Vanhus teki kumarruksen ja ilmoitti, että oli aika viedä meidät Kaikkein Pyhimpään Neuvoston tutkittaviksi, ja ettei meidän tarvinnut pelätä, koska kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, rikostamme käsiteltäisiin lievästi. Maya kysyi, miten oli pikku lapsen laita, jota ei voitu jättää yksin, ja pappi vastasi, että Mayan oli se otettava mukaan, jolloin hän alkoikin kietoa sitä vaippaan.
"Se on turhaa vaivaa", sanoi Dimas. "Täältä kulkee salainen käytävä Kaikkein Pyhimpään, jota myöten minä lupaan viedä Teidät, jottei yön kylmyys palelluttaisi pienokaista, meidän herraamme."
Sitten otti hän avainkimpun vyöltään, ojensi sen eräälle seuralaiselleen ja käski hänen mennä muutamien pappitoveriensa kanssa edellä ovia aukomaan ja sytyttämään käytävien lamppuja. Pappi lähti, ja pienen ajan kuluttua lähdimme mekin ja tapasimme hänet seisomassa käytävää ja Kaikkein Pyhintä erottavan marmoriseinän luona. Nähtyään meidän lähestyvän hän lausui tunnussanat, joihin vastattiin sisältä; sitten hän avasi hopea-avaimella salaoven, jättäen avaimen kimppuineen riippumaan lukkoon, jotta Dimas saisi ottaa pois sen tullessaan. Sitä tuo vanha pappi ei kuitenkaan tehnyt, sillä hän ajatteli meidän kaikkien palaavan tämän käytävän kautta, ja kun hän astui Kaikkein Pyhimpään, tyytyi hän vetämään oven kiinni, lukitsematta sitä.