"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio — että sinun nimesi, Mattai, pyyhitään pois Sydämen palvelijain luetteloista; että muistosi kirotaan; että asunnoitasi kärventäisi tuli ja istuimiasi polttaisi suola; että ruumiisi kaivettaisiin haudastaan ja vietäisiin pyramiidin huipulle, kunnes ilman linnut sen söisivät; että sielusi annettaisiin manalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti.
"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio sinulle, Maya, päällikkö Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies, Meren Poika, ja Ignatio Vaeltava: Että nimenne pyyhitään pois Sydämen Veljien luettelosta ja kirotaan kaupungin kaduilla; että kätenne ja jalkanne sidotaan ja teidät kahlehditaan elävinä Kaikkein Pyhimmän seiniin ja jätetään ryöstämänne jumalan alttarin ääreen, kunnes näännytte nälkään ja janoon; että ruumiinne sitten viedään pyramiidin huipulle ilman lintujen syötäväksi; ja että sielunne annetaan manalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti."
Lausuttuaan nämä sanat ja ennenkuin täysin tajusimmekaan kamalan tuomiomme kauheutta, astui Tikal esiin — vielä kirjoittaessanikin minua puistattaa — pitäen lapsi rukkaa, joka alkoi itkeä kuin tuskasta tai pelosta, kuilun päällä ja pudotti sen yht'äkkiä alas syvyyksiin.
Kauhistuneen äidin huuto kaikui pyhän paikan seinissä, ja ennenkuin sen kaiku oli edes ehtinyt hälvetä, oli englantilainen — jalopeuran tavoin — hypännyt yli kuilun ja tarttunut Tikalla kiinni kurkusta ja vyötäisiltä. Raivo antoi voimia hänelle, ja hän nosti Tikalin korkealle ilmaan ja paiskasi hänet alas tuohon kaameaan kuiluun, minne lapsikin vastikään oli hävinnyt.
Pahasti parahtaen katosi Tikal, ja hetken aikaa oli kuolon hiljaisuus.
Yhtäkkiä huusi Maya hullun ja epätoivoisen äänellä:
"Eivät kaikki Pyhän Järven vedet riitä pyyhkimään pois meidän syntiämme, mutta tuokoot ne koston teille, oi te avuttoman lapseni surmaajat!"
Näin sanottuaan Maya juoksi alttarin taakse, minun ehkä yksin aavistaessa hänen aikeensa, ja tarttui molemmin käsin Sydämen tunnusmerkkiin.
"Varokaa!" huusi Dimasin ääni, mutta hän ei totellut. Ennenkuin hän tai kukaan muu ehti apuun, oli hän raastanut epätoivoisin ponnistuksin vanhan tunnusmerkin paikoiltaan ja nauraen ja pilkaten paiskannut sen palasiksi marmorilattiaa vastaan.
Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus; mutta sitten kuului alttarilta yhtäkkiä paukahdus, aivankuin harpun kielet olisivat katkenneet, ja sitä seurasi toinen, hirveämpi ääni, vesipaljouksien kuohu ja kohina.
"Paetkaa! Paetkaa!" huusi ääni, "vedet ovat valloillaan, ja häviö perii meidät ja koko Sydämen Kansan!"