Silloin hyökkäsi Neuvosto yhtenä miehenä Kaikkein Pyhimmän ovea kohti; mutta minä, Ignatio, Jumalan kiitos, muistin toisen oven, salaoven, josta olimme tulleet ja jonka pappi oli jättänyt raolleen.
"Tätä tietä!" huusin minä espanjankielellä englantilaiselle ja. tarttuen Mayaa käsivarteen, vein hänet mukanani käytävään. Kun kaikki kolme olimme päässeet sinne, käännyin minä lukitsemaan ovea ja näin silloin kummallisen näyn.
Alttarin edessä olevan kuilun suusta kohosi valtava vesipatsas, suihkuten sellaisella hirvittävällä voimalla kattoon, että marmorilohkareet näyttivät putoavan alas pakenevien niskaan, pakenevien, jotka turhaan koettivat avata ovea ja paeta Kuolleitten Kammioon. Toisenkin näyn minä vielä näin; Tikalin ruumis oli noussut kuilusta, minne englantilainen oli hänet paiskannut, ja nousi ja laski muodottomana möhkäleenä vesisuihkun mukana lattian ja katon välille.
Ennenkuin vesi vielä ehti meihin asti, suljin minä oven, ja otettuani mukaan ovessa yhä riippuvan avainkimpun me pakenimme ylös käytäviä ja portaita, kunnes saavuimme vankikomeroomme. Tännekään emme uskaltaneet pysähtyä, sillä korviimme kuului jo kumma ääni, ja me tunsimme pyramiidin koko valtavan rakennuksen vapisevan, kun vangitut vedet pääsivät valloilleen ja levisivät ylös ja sivulle.
Ottaen lamput me kiirehdimme kuparioville salin toiseen päähän ja löysimme vaivoin oikean avaimen. Meillä ei ollut vitkastelemiseen aikaa, sillä lähtiessämme ennättivät vedet jo huoneen takaosaan ja siinä samassa huuhtoivat lattiaa kuuden tai kahdeksan jalan paksuisena aaltona. Ryntäsimme pakoon etenevän aallon tieltä, ja hyvä oli että kulkumme kävi ylöspäin, sillä muutoin olisimme varmasti hukkuneet, etsiessämme eri ovien avaimia. Mutta taaskin oli onni, niinkuin tähänkin asti, apunamme, ja me pääsimme pyramiidin huippuun parahiksi aamun sarastaissa.
Sarastus selkeni, eikä päivän valkeus koskaan ole paljastanut ihmissilmälle sen ihmeellisempää ja kamalampaa näkyä. Pyramiidin pihan ulkopuolelle oli kerääntynyt suuri kansanpaljous odottamaan juhlaa, joka tänä vuoden päivänä piti tapojen mukaan vietettämän pyramiidin huipulla. He olisivat jo kokoontuneet sinne, ellei olisi ollut määräys pitää ovet suljettuina, kunnes Neuvosto olisi lähtenyt Kaikkein Pyhimmästä, ja tänä yönä viipyi Neuvosto kauvan.
Tällä hetkellä syntyi kauhun ja hämmästyksen huuto kansan kesken, ja syy oli seuraava. Pitkin satamapaikan ja suuren torin välisiä katua syöksyi kahdenkymmenen jalan korkuinen ja sadan levyinen hyökyaalto.
Silloin huomasimme oikean asianlaidan. Alttarin tunnusmerkki — en tiedä miten — oli yhdistetty salaisiin merenalaisiin sulkuportteihin, jotka monen sukupolven ajan olivat suojelleet Sydämen Kaupunkia tulvalta. Kun tunnusmerkki irrotettiin paikaltaan, aukenivat nämä sulkuportit, ja vesivirrat syöksyivät esiin, pyrkien järvenpinnan tasolle, joka tänä vuodenaikana oli kaupungin talonharjoja korkeammalla.
Pyramiidin huipulla oli kaksi pyhää tulta vartioivaa ja tulevia juhlamenoja valmistelevaa pappia. Nähtyään meidän ryntäävän vartiohuoneesta he juoksivat meitä kohti käsiään väännellen ja kysyen, mitä ihmeitä nyt oli tapahtunut. En sanonut tietäväni, vaan kun vettä oli ruvennut kerääntymään vankikomeroomme, olimme paenneet sieltä. Miten me olimme paenneet, sitä eivät he ryhtyneet kyselemään, vaan juoksivat alas pyramiidin portaita, palatakseen samassa, sillä ennenkuin he ehtivät alas asti, oli heidän tiensä katkaistu.
Sillä välin kauhu laajeni ja hävitys alkoi. Kaikkialle syöksyi ja tunkeutui vettä, riittäen yhä suuren järven loppumattomista varastoista. Kokonaiset kadut olivat jo veden vallassa, ja kansanjoukosta kuului katkeamaton tuskan huuto.