Maya kuuli sen ja heittäytyi kasvoilleen pyramiidin katolle, jottei näkisi omaa työtään, ja tukki sormin korvansa, mutta englantilainen ja minä katselimme tyrmistyneinä. Silloin tulva nieli kansan, useampia tuhansia luvultaan, joka oli kokoontunut temppelin ääreen, ja katso! silmänräpäyksessä olivat kaikki pyyhkäistyt pois, niinkuin rajutuuli pyyhkäisee pudonneet lehdet. Ennenkuin olisi ehtinyt lukea kymmeneen, oli suurin osa Sydämen Kaupungin väestöä hukkunut!
Jonkun aikaa näkyi vielä muutamia suurempia taloja, mutta pian nekin upposivat näkymättömiin. Ennenkuin aurinko täysin oli ehtinyt noustakaan, oli kaikki lopussa, ja tuosta muinaisesta ja ihanasta kaupungista, Maailman Sydämestä, näkyi vain puitten latvoja ja vedenpinnan yli kohoavia pyramiidien huippuja.
Kultaista kaupunkia ei ollut enää. Se oli hävinnyt ja sen mukana kaikki kasatut aarteet, opit, uskot, ja se, mikä monta sukupolvea oli kangastanut satuna minulle, oli taaskin todenteolla tullut saduksi. Lyhyen tunnin oli tuo vuosisatojen työn valmis hedelmä kestänyt huuhtoutua olemattomiin ja sen mukana viimeisen puhtaan intiaanirodun häviävät tähteet, intiaanirodun, joka noudatti esi-isieni tapoja ja oppeja. Epäilemättä heidän aikansa oli tullut, ja korkeammat voimat olivat määränneet heidät häviämään; mutta ankaraa ja äkkinäistä häviötä oli kamala katsella tai edes ajatella.
Mitä olisivatkaan, minä mietiskelin, tämän suuren kaupungin perustajat ja sen juhlallisten pyramiidien rakentajat mahtaneet ajatella ja tuntea, jos he olisivat aavistaneet tällaista loppua? Olisivatkohan he sijoittaneet pyhää tunnusmerkkiään niin taitavasti alttarille, että hullaantunut nainen voisi, tempaamalla sen pois, haudata alttarit, temppelit, kaupungin kaikkineen päivineen ikuisiksi ajoiksi veden alle? Näin he tekivät suojellakseen kotejaan vihollista vastaan, jotta he hädän tullen voisivat mieluummin valita perikadon kuin häpeän; mutta he eivät aavistaneet — he eivät varmasti edes uneksineet — että tämä vihollinen olisi heidän omaa rotuaan, että heidän oman lapsensa käsi toisi korjaamattoman onnettomuuden heidän pyhälle turvapaikalleen, Maailman Sydämen kaupungille.
Vähä vähältä saavuttivat vedet tasapinnan ja täyttivät syvennyksen, missä kaupunki oli sijainnut, ja aurinko paistoi vetten kalvoon, aaltojen soluessa pyramiidin kupeita ja merenalaisten talojen kattoja pitkin. Siellä täällä uiskenteli hylkytavaroita, siellä täällä ihmisruumiita, joiden ympärille jo merikotkat kokoontuivat. Siinä kaikki.
Samassa nousi Maya polvilleen ja katsoi ympärilleen, varjostaen kädellä silmiään, sillä päivä paistoi kirkkaasti pyramiidin valkoiseen huippuun. Sitten painoi hän kädet takaraivolleen ja kiljasi pahasti.
"Katsokaa kätteni työtä", hän sanoi, "ja syntini paikkaa! Oi! isäni, tuo uni, joka ahdisti minua, oli kamala, mutta se ei sittenkään ollut tosi. Oi! isäni, kansa, jonka sinä tahdoit pelastaa, on kuollut! Hukkunut on rakastamasi kaupunki, ja minä sen hävitin! Oi! isäni, isäni, kirouksesi on kohdannut minua, minä olen kirottu!"
Jotenkin tähän tapaan hän puhui ja alkoi sitten nauraa, ja kääntyen englantilaisen puoleen kysyi hän:
"Missä lapsi on, mieheni?"
Englantilainen ei voinut vastata, mutta Maya ei siitä välittänyt, vaan painoi käsiään rintaansa vastaan, kuin olisi pitänyt lasta sylissään, tullen ensin hänen luokseen, sitten minun, ja sanoen: "Katsokaahan, eikö hän ole kaunis poika? Enkö ole onnellinen äiti, kun minulla on noin kaunis poika?"