Juosten pikku puun luo, joka lujalaatuisena oli paras tähän tarkoitukseen, hän katkaisi sen juuret. Oivalla metsästyspuukollaan karsi hän pian oksatkin ja tunkeutui heti kohta varovaisesti tunneliin, laahaten puunrunkoa perässään. Kuljettuaan parikymmentä askelta hän kuuli uuden katonvyörymisjyrinän ja aikoi, kuten hän jälkeenpäin kertoi, silloin paeta.
Olihan hän vastikään pelastunut kamalasta kuolemasta, kuolemasta, joka sukupolvia sitten vei aztekiraukan, siksi tuntui hirvittävältä antautua jälleen sen alaiseksi. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa pelastaa minut olivat hyvin vähäiset, jotavastoin mahdollisuudet olivat hyvin suuret hänen menettää henkensä tässä yrityksessä. Vaan silloin hän muisti, kuinka kovia tuskia minun täytyi kärsiä, jos vielä elossa olisin; ja hän tiesi omantuntonsakin olevan lopun elämänsä ajan rauhattoman, jos hän jättäisi minut oman onneni nojaan, ja niin ollen jatkoi hän matkaansa.
Hän saattoi jo nähdä, että puoleksi irtautunut katonlohkare riippui vielä paikallaan; oli tapahtunut vain pienempi sortuma lähempänä aukkoa. Hän näki myös, että minä viruin samassa asennossa lohkareen alla, ja hän luuli minun jo kuolleen, koska en puhunut enkä liikahtanut, vaikkakin vain, itse asiassa, olin mennyt tainnoksiin tuskani takia.
"Oletteko kuollut?" hän kuiskasi, ja minä kuulin kuin unennäkönä hänen äänensä ja, nostaen päätäni, katsoin häneen ihmeissäni, sillä en koskaan luullut häntä enään näkeväni.
"Näenkö henkiä", sanoin, "vai oletteko tosiaan tullut takaisin?"
"Olen kyllä, kävin hakemassa vivun. Kun minä tällä nostan, koettakaa Te hinata itseänne eteenpäin, jos voitte."
Sitten asetti hän rungon pään niinkuin parhaiten taisi ja painoi koko voimallaan. Yritys oli turha; ei nytkään kivi liikahtanut.
"Koettakaahan hieman sivummalta, siinä on parempi tukikohta."
Hän muutti vipuansa ja ponnisti jälleen, jotta lihakset narahtelivat ja minä tunsin kiven liikahtavan ja kohoavan.
"Jos vähänkin voitte auttaa, onnistuu se!" sanoi hän hengästyneenä.