Epätoivoissani, tuskasta puolikuolleena, painoin kämmeneni maahan ja kiskoen itseäni pihdissä olevan käärmeen tavoin, tyrkkäsin ylöspäin selkäni avulla, kunnes kiven perä nousi kahdeksan tai kymmenen tuuman korkeuteen maasta.
Yksi ainoa hetki vain, ja se olisi noussut; mutta siinä samassa petti vipu, ja silloin se taas luiskahti takaisin. Mutta minä olin oivaltanut keinon, sillä heti kuin selkäni oli vapaa, minä äkkinäisellä liikkeellä vetäsin itseäni eteenpäin jalan verran. Silloin kivenperä putosi jälleen, mutta tällä kertaa se kosketti maata jalkojeni välissä.
Nyt hän kiskoi minua käsistä ja veti minut pois, vaikkakin menetin toisen saappaani kiven alle. Yritin nousta, mutta en kyennyt selkäni kivun takia.
"Teidän täytyy kantaa minut, herra", minä sanoin.
Hän katsahti yllämme riippuvaa lohkaretta; antaen kynttilän minulle, hän viipymättä nosti minut maasta kuin pienen lapsen ja alkoi hilata minua ulos käytävästä. Olimme tulleet kymmenkunta askelta ehkä, enempää ei, kun takanamme kävi kamala ryske. Katto oli pudonnut alas, ja paikka, missä puuhasimme puolisen minuuttia sitten, oli nyt kivilohkareitten peittämä.
"Eteenpäin!" sanoin; "halkeamia näkyy pitkin matkaa päämme päällä!" ja hän ponnisti eteenpäin, kunnes pääsimme maan pinnalle.
Nyt kiitin kumartaen pelastuksestani ja, katsoen suojelijaani suoraan silmiin, sanoin:
"Vannon Jumalan kuullen, herra, ettei Hän koskaan ole luonut jalompaa miestä kuin Teidät!"
Siinä samassa lyyhistyin maahan, pyörtyen kanervien keskelle.
* * * * *