Sinne painui. Santa Maria, kokka edellä, jättäen jälkeensä merenpintaan kurimon, joka yritti kiskoa meitä takaisin. Hetken aikaa tuntui pelastumisemme epätietoiselta, sillä uponneen laivan synnyttämä pyörre oli vahva, ja vähällä oli, ettei se meitä niellyt, mutta lopulta pääsivät intiaanien vahvat kädet voitolle, kiskoen veneemme turvaan.
Suurimman vaaran mentyä ohi, nostivat merimiehet työläästi Don Josén veneeseen, missä hän lojui huohottaen, mutta vahingoittumattomana.
Nousi silloin kysymys, miten voisimme henkemme pelastaa.
Olimme Carmen-saaren suojassa, joka meitä suojeli pohjoistuulen raivolla, ja voimme näin ollen joko yrittää nousta maihin tälle saarelle tahi jatkaa matkaa Usumacinto virran suuta kohti. Kolmaskin keino löytyi: pitää venettä pääksytysten aaltoihin ja antaa sen ajelehtia siksi kunnes päivä valkenisi. Lopulta päätimme tehdä juuri näin.
Pohtiessamme tätä kysymystä tummui ilma ympärillämme, sillä alkoi sataa kuin kaatamalla ja kuunvalokin himmeni; nousta maihin tässä pimeydessä olisi ollut mahdotonta, joskin rannan laatu sen olisi sallinut. Uhrasimme näin ollen henkiset ja ruumiilliset voimamme varjellaksemme itseämme aalloilta, jotka kävivät yhä peljättävämmiksi, joutuessamme ulos saaren turvista.
Se oli tukalaa touhua, ja ellei rankka sade olisi hieman asettanut merta, ei kukaan meistä olisi elänyt aamuun asti. Olisimme moneen kertaan hukkuneet, ellei vene, joka onneksi oli uusi, olisi ollut niin vankka, ja ellei päällikyyttä pitävä intiaani-purjemies olisi ollut lakkaamattoman valpas ja niin meritaitoinen. Sillä tunnit pitkät oli hän kyyristyneenä veneemme kokkaan, tuijottaen haukansilmineen läpi rankkasateen ja pimeän ja huutaen miehistölle suunnan muutoksista, kuullessaan tahi nähdessään valkoharjaisten laineiden lähenevän meitä, heittääkseen meidät äkkiä harjalleen ja jälleen painaakseen alas laaksoonsa, täyttäen silloin tällöin veneemme puolilleen vedellä, joka täytyi ammentaa pois, ennenkuin seuraava iso aalto yllätti meidät.
Jälkeenpäin kertoi herra Strickland minulle, tietäessään intiaanien mieluummin alistuvan kuin taistelevan vaaraa vastaan, ihmetelleensä, mikä saattoi nämä miehet kestämään niin urhoollisesti kaikki ponnistukset, sen sijaan että olisivat viskanneet pois aironsa ja ottaneet sovinnolla hukkuaksensa. Minuakin ihmetytti se seikka jonkunverran, kunnes yhtäkkiä sain siihen selityksen, mahtavan aallon syöstyä veneeseemme ja miltei täytettyä sen ja purjemiehen huutaessa miehille:
"Ponnistakaa veljet, älkääkä lainkaan peljätkö. Sydämen Haltija on matkassa, ja kuolema pakenee häntä."
Herra Stricklandista tämä lohdutus tuntui varmaan heikolta, koskei hän voinut uskoa minkään taikaesineen saattavan pelastaa taivaan ja meren voimilta, enkä minäkään uskonut. Läpimärkänä ja puolipaleltuneena, uponneella laivalla olleiden hirveiden tapahtumien ja mereen suistuneiden ihmisten muiston järkyttämänä menetti hän viimein, kuten hän minulle sitten kertoi, kokonaan mielensä tasapainon.
Ei mikään seikka hänen ulkonaisessa olemuksessaan paljastanut tätä hänen sisäistä tilaansa; hän ei ollut meksikolaisen kaltainen, joka lojui vedessä veneen pohjalla valittaen, vaikeroiden ja tunnustaen syntinsä, joita näytti olevan paljon. Hän istui vain hiljaa ja äänettä, heittäen itsensä kohtalon huomaan, kunnes hänen voimansa, sekä henkiset että ruumiilliset, pettivät vähä vähältä ja hän vaipui horroksiin. Eikä ihmekään, sillä harvoin joutuvat haaksirikkoiset avuttomampaan asemaan. Sokaiseva sade, erehdyttävä pimeys, raivoava tuuli ja meri, kaikki yhtyneenä saattamaan meidät turmioon, ajautuessamme voimattomassa aluksessamme, ties minne.