Kun tuon loppumattoman yön hetket kuluivat toisensa jälkeen, tuntui pelastuksemme yhä mahdottomammalta, sillä jokainen hetki kulutti niiden voimaa ja henkistä tarmoa, jotka niin uljaasti taistelivat meitä uhkaavaa perikatoa vastaan. Minä puolestani olin varma kuolemastani, mutta se ei minua ylen määrin huolestuttanut, koskei elämäni ollut ollut niin onnekas ja menestyksellinen, että minun olisi tarvinnut surra sen loppumista. Ennenkaikkea oli jokapäiväinen pyrintöni mieheksi vartuttuani ollut valmistaa sieluani kuolemaa varten ja elää niin, ettei minun tarvitsisi peljätä sen saapumishetkeä.
Itse asiassa näyttää minusta, että ilman sellaista valmistusta täytyy jokaisen ajattelevan ihmisen elämä olla pitkä viheliäisyys, koska kuitenkin vihdoin, ponnistakoonpa hän kuinka tahansa, loppu hänet yllättää; eikä elämämme ainoatakaan tapausta voi tärkeydessä verrata välttämättömään kuolemaan. Emme elä välttääksemme kuolemaa, vaan kuollaksemme; tämä on olemassaolomme suuri päätös. Kuolema on kuitenkin hirveä, erittäinkin jos sitä täytyy odottaa tunnittain haaksirikon kauhuissa ja jännityksessä.
Sentähden olin hyvin liikutettu kun, peitettyäni ystäväni vaipallani, itsekin ajanpitkään menehdyin kylmästä ja uupumuksesta. Hetken kuluttua, jolloin nykyisyys tuntui pakenevan käsistäni, vieden mukanaan tulevat kauhut ja toiveet, ja vain menneisyys astui eteeni, minä vaivuin tajuttomuuden tilaan tahi horroksiin.
Kuinka kauan tätä unhotuksen ja tajuttomuuden tilaa kesti, en tiedä, mutta sen katkaisi minulta Molas, joka pudisti minua ja huusi korvaani äänellä, jossa värisi kylmyys, tahi ilo, tahi kumpiakin:
"Herätkää, herätkää — me olemme pelastuneet!"
"Pelastuneet?" sanoin hämmentyen. "Mistä?"
"Kuolemasta aaltoihin. Katsokaahan."
Suurella vaivalla avasin silmäni, sillä suolaisesta suihkusta olivat kasvoni kuin jäässä, ja näin aamun jo tuntia ennemmin koittaneen, ja vaikka taivas yhä olikin lyijynkarvainen, emme enään olleet merellä vaan soluimme virtaa pitkin, karin hyrskytessä takanamme.
"Missä olemme?" kysyin.
"Usumacinto virralla, Jumalan kiitos!" vastasi Molas. "Olemme pimeässä soluneet pitkin vuonoa ja aamun valjetessa huomasimme olevamme juuri noiden karien ulkopuolella. Kuljimme turvallisesti niiden ohi, ja tuolla edessämme on siunattu maa."