Katselin virran rantaa, missä kasvoi pensaita ja ruohoa ja niiden seassa jaloja palmupuita. Katsahdin myös matkatovereihini. Herra Strickland makasi kuin kuollut hänen ylleen levittämäni vaipan alla, pää köysikimpun päällä, mutta meksikolainen, Don José, istui veneen pohjalla ja tuijotti villin näköisenä rantaa.
Mitä tulee intiaaneihin, miehiin, joiden varassa olimme pelastuneet, oli heidän voimansa aivan lopussa. Kaksi heistä näytti menehtyneen istuimilleen, ja minä näin heidän kätensä veristyneen airojen hieronnasta. Toiset retkottivat hengästyneinä tuhtojen vieressä, mutta Molas hoiti ruoritankoa vierelläni, ja purjemies yhä oli asennossaan kokassa, mistä hän oli vartioinut kuolemaa niin monen kaamean tunnin ajan.
"Sanokaahan, päämies", hän kysyi, kääntäen puoleeni tuskaa ja kärsimystä kuvastavat kasvonsa, joihin oli jäänyt valkea suolakerros, "voitteko soutaa? Jos voitte, niin tarttukaa airoihin ja kiskaiskaa meidät rantaan, Molas kyllä pitää perää, sillä meidän käsissämme ei ole enään voimaa."
Minä kompuroin paikaltani suurella vaivalla, sillä jokainen liike koski minuun, ja soudin veneen rantaan. Kun sen kokka kosketti maihin, pilkisti aurinko ohenneiden pilvien lomasta.
Kun vene oli sidottu kiinni, nostimme Molas ja minä englantilaisen rannalle, aukoilimme hänen vaatteitaan, jotta aurinko pääsi paistamaan hänen sinisiksi kohmettuneisiin jäseniinsä. Pilvien hälvetessä ja lämmön noustessa näin veren alkavan virrata hänen valkoisen hipiänsä alla, joka oli kosteuden ja tuulen pöhöttämä. Nyt tiesin, että hän vain nukkui, ja että elämän aalto alkoi virrata hänen suonissaan niinkuin minunkin.
Meidän siinä auringonpaisteessa lämmitellessämme ilmestyi läheisestä, puolen leaguen päässä olevasta kylästä joitakuita intiaaneja. Kuultuaan onnettomuutemme ja saatuaan selville, keitä me olimme, kiirehtivät nuo miehet kotiinsa hakemaan ruokaa meille, näytettyään ensinnä lammikon, mihin oli kokoontunut suolatonta sadevettä, jonka tarpeessa kuivat kurkkumme kovasti olivat. Heidän oltuaan noin tunnin ajan matkalla heräsi englantilainen ja pyysi juodakseen, minkä pyynnön minä täytin. Aluksi kysyi hän, missä olimme ja mitä meille oli tapahtunut. Kerrottuani hänelle kaiken peitti hän hetkeksi kasvonsa käsin, paljastaen ne jälleen ja sanoen:
"Olen mieletön kerskuri, Ignatio. Sanoin tahtovani kuolla taistellen, mutta nuo miehetpä tässä ovatkin taistelleet ja pelastaneet minunkin henkeni, minun itseni nääntyessä kuin heikko lapsi."
"Samaa sanoin minäkin, herra", minä vastasin; "vain nuo, jotka airoissa ponnistelivat, voivat pysyä tajuissaan, sillä työ heitä piti lämpimänä. Käykäähän virralle, peseytymään, sillä vaatteenne ovat jälleen kylliksi kuivat", ja heittäen vaippani hänen harteilleen, seurasin häntä rantaan.
Astuessamme pengertä alas tapasimme purjemiehen, ja englantilainen sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
"Olette urhea mies, olette pelastanut meidän kaikkien hengen."