"Sanoinko minä? Silloin erehdyin, niinkuin Tekin erehdyitte sanomaan nimen; tämä viini on vahvaa, se on varmastikin mennyt päähäni; joskus se antaa — uupumusta, ja päällepäätteeksi ikävää. Se on joutavaa puhetta, mutta loppukoon tähän, koska minä olen päissäni. Käykäähän, herra, ottamaan kuppi kahvia — se on hyvää."
"Kiitos, ei", vastasi englantilainen, "en juo koskaan kahvia illalla, se estää minulta unen."
"Minä pyydän, maistakaahan toki meidän kahviamme, ystävä; me viljelemme itse sitä ja olemme ylpeitä sen laadusta."
"Se on myrkkyä minulle, en uskalla", hän sanoi. "Mutta sanokaahan minulle, pyydän, viljelevätkö nuo herrat, jotka minulla on ilo nähdä pöydässä, teidän viljelyksiänne?"
"Kyllä, he viljelevät kahvia ja kaakaota ja kaikkea muuta silloin kun heitä haluttaa. Te varmaan pidätte heitä raa'an näköisinä, mutta he ovat helläsydämisiä, ah! niin helläsydämisiä; kun heikko olen, hellivät he minua kuin isäänsä. Joutavia, herra! Eihän maksa vaivaa salata oikeata asianlaitaa Teiltä? Me hommailemme yhtä ja toista, mutta pääasiallisin elinkeinomme on sentään salakuljetus paremmin kuin maanviljelys.
"Asiat eivät ole enään samat kuin ennen; nuo rannikon tullinuuskarit vaativat nyt niin paljon vaikenemisestaan, mutta jäähän sitä kumminkin hiukan voittoa. Nykyään on vain pikku ansioiden aika, ja saamme olla kiitollisia, mitä pikku paloja hyvänsä kaitselmus meille antaa."
"Kuten nuo kaksi amerikalaista, jotka juopuivat ja surmasivat toinen toisensa", sanoa tokasi herra Strickland, jonka kieli ei koskaan osannut vaieta.
Äkkiä Don Pedron kasvot muuttuivat, viinin aiheuttama valheellinen iloisuus katosi niistä ja sijaan ilmestyi tuima ja kavala ilme.
"Olen väsynyt, herra", hän sanoi, "niinkuin Tekin varmasti olette, ja jos sallitte sytytän uuden sikaarin ja nukahdan hetkisen riippumatossa. Ehkä suvaitsette huvitella muiden kanssa sill'aikaa, herra, kunnes haluatte käydä levolle."
Noustuaan seisaalle teki hän kumarruksen ja läksi jonkunverran epävakaisin askelin huoneen etäisimpään nurkkaan.