Kun Don Pedro oli vetäytynyt riippumattoonsa, minne intiaanityttö Luisa oli määrätty tuutimaan häntä uneen, näin hänen poikansa Josén ja texasilaisen hylkiön Smithin, jotka kumpikin, samoinkuin koko joukko, olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa, astuvan englantilaisen luo ja pyytävän häntä ryhtymään korttipeliin. Arvaten heidän tahtovan häntä näyttämään mukana olevia rahojaan, hänkin näytteli olevansa juovuksissa ja vastasi äänekkäästi, että hän oli menettänyt enimmät rahansa haaksirikossa ja oli, ennen kaikkea, juonut liian paljon voidakseen pelata.
"Sitten Te varmastikin olette hukannut ne tällä matkalla, ystävä", sanoi Don José, "sillä unohdatte antaneenne noille merimiehille lahjoja vyötäisillänne kantamasta kultavyöstä. Siitä huolimatta ei ketään sivistynyttä miestä pakoteta pelaamaan tässä talossa, tulkaahan siis juttelemaan, kun nuo muut pelaavat."
"Niin, se on paljon parempi", vastasi herra Strickland ja hoippui tyhjään tuoliin, lähelle minun pöytäpaikkaani, missä oli väkijuomia ja sikaareja. Tässä hän istui katsellen peliä, joka oli korkea, vaikkakin pelirahat olivat mitättömiä — ne olivat kakaopapuja — ja kuunteli pelimiesten keskustelua, yhtyen siihen yhtämittaa.
Puhetta ei ollut hauska kuulla, sillä juovuttuaan yhä enemmän alkoivat nuo roistot rehennellä menneillä urotöillään eri osissa maata. Joku miehistä kertoi, miten hän oli rääkännyt ja kiduttanut erästä intiaania, joka oli solvaissut häntä; joku toinen, miten oli murhannut naisen oltuaan kateellinen hänen takiansa; joku kolmas, miten matkustajain kuormat ryöstettiin ja matkustajat itse surmattiin ajamalla heidät ajoneuvoineen äkkikuiluun. Kaikki nämä jutut olivat kuin maito paloviinaan verrattuina amerikalaisen Don Smithin juttuihin, joita hän kertoili toisen toisensa jälkeen, kunnes herra Strickland, malttamatta niitä enään kuulla, vaipui pieneen unenhorrokseen.
Kaikki tämä tapahtui minun istuessani pikku pöydässä, johon illalliseni oli tuotu, vaieten, koskei kukaan minulle puhunut, mutta kuullen kaiken mitä sanottiin. Istuin siinä levollisesti kädet ristissä rinnallani, kuunnellen juttuja väkivallasta, ryöstöstä ja murhista, joita nuo konnat olivat harjoittaneet maanmiehiäni kohtaan.
Minä olin heille vain inhotun ja vihatun rodun jäsen, joka armosta olin päässyt heidän seuraansa, ryöstettäväksi ja murhattavaksi ennen pitkää. Mutta sydämessäni katselin heitä inhoten ja halveksien ja tunsin olevani tähtien korkeudella heidän yläpuolellaan sekä ihmettelin, kuinka kauan suuri Jumala salli heidän häiritsevän maailmaa läsnäolollaan.
Nämä mietteeni näyttivät vaivaavan muutamia läsnäolijoita, sillä Don
Smith tokasi äkkiä:
"Katsokaahan tuota intiaanikonnaa; hän on ylpeä kuin riikinkukko keväällä; hän muistuttaa näöltään tuota kuningasta raunioilla, missä viime vuonna odottelimme arvoisaa rouvaa ja hänen joukkoansa. Muistattehan tuon rouvan, ettekö muistakin, José? Voin vieläkin kuulla hänen huutonsa."
Hän nauroi raa'asti ja lisäsi: "Käykäähän, kuningas, ottamaan ryyppy."
"Kiitos, herra", vastasin, "olen juonut."