"Polttakaahan sitten sikaari, oi kuningas."
"Kiitos, herra, en polta tänä iltana enään."
"Kaikkien intiaanien herra päämies ei tahdo polttaa eikä juoda", sanoi Don Smith, "antakaamme hänelle siis pyhääsavua", ja otettuaan lautasen, hän täytti sen kuivalla tupakalla ja savukepaperilla ja sytytti tulen. Sitten asetti hän lautasen eteeni pöydälle, jotta tupakan savut kohoilivat ilmaan ympärilläni.
"Katsokaahan, hänpä näyttää kuin jumala tietenkin", sanoi amerikalainen käsiään paukuttaen; "kuulkaahan, José, uhratkaamme hänelle. Tuo tyttö, joka viime viikolla karkasi, ja jonka me otatimme koirilla kiinni —."
"Ei, ei, toveri", katkaisi hänet José, "eivät Teidän kujeenne käy tänä iltana — unohdatte, että meillä on vieras. Haluaisin kylläkin tehdä tuosta intiaanipirusta uhrin itselleen", hän lisäsi juopumuksen raivossa. "Surma hänelle! Hän loukkasi minun isääni ja äitiäni laivalla ollessamme."
"Ja aiotteko sietää tuon intiaanipuujumalan loukkauksia? Olisinpa ollut minä Teidän sijassanne, niin olisin jauhanut hänet pieniksi palasiksi, jotta olisi lakannut valehtelemasta."
"Sen minä kyllä teenkin", sanoi José, narskuttaen hampaitaan; "hän on solvaissut ja loukannut minua, ja hänen, tuon mustan varkaan, on suoritettava korvaus siitä", ja temmaten suuren veitsen hän heilutti sitä kasvojeni edessä.
En siitä säikähtänyt, en edes räpäyttänyt silmiäni, vaikka terä välähteli tuuman päässä kasvoistani, sillä tiesin hänen iskevän, jos vähänkään pelkäisin. Sanoin vain tyynesti:
"Teitä haluttaa pilailla, herra, ja Teidän pilanne on hieman raakaa, mutta minä en ole millänikään, sillä tiedän, ettette voi tehdä väkivaltaa minulle, koska olen vieraanne, ja ne, jotka tappavat vieraansa, eivät ole sivistyneitä miehiä, vaan murhaajia, joihin ei korkeasyntyinen Don José Moreno suinkaan tahtoisi lukeutua."
"Tappakaa, José, tuo sika", sanoi Smith; "hän pilkkaa Teitä taaskin.
Niin säästytte pitemmästä vaivasta."