Kun Don José toistamiseen lähestyi minua veitsi kädessään, hyppäsi herra Strickland tuolistaan äkkiä meidän väliimme.
"Kuulkaahan, ystävä", hän sanoi, "leikki sijansa saakoon, mutta Te jatkatte sitä tapanne mukaan liian pitkälle", ja tarttuen miestä olkapäihin hän ponnisti kaiken voimansa ja paiskasi hänet menemään sellaisella kyydillä, että hän satutti jalkansa pitkään pöytään ja vieri sitä pitkin, pudoten raskaasti lattialle isänsä lähettyville, mistä hän kompuroi ylös pahasti kiroten.
Tällöin Don Pedro, joka oli herännyt tai teeskennellyt heräävänsä unestaan, näki hetken tulleen astua väliin.
"Sovinnossa, pienokaiset, sovinnossa!" hän huusi uneliaana riippumatostaan. "Muistakaahan että nuo miehet ovat vieraita, ja lopettakaa riita! Päästäkää heidät levolle — on aika heidän jo käydä nukkumaan, sillä he ovat levon tarpeessa; huomenna ovat kinastelunne ainaiseksi tauonneet."
"Ymmärrän yskän", sanoi herra Strickland pakotetulla hilpeydellä. "Tulkaahan, Ignatio, nukutaan pois isäntiemme oiva viini. Hyvät herrat, nukkukaa hyvin", ja hän astui yli lattian, ja minä seurasin jälessä.
Ovella käännähdin ja katsoin taakseni. Jokainen mies huoneessa katseli meitä tarkkaavasti, ja minusta tuntui, kuin olisi juopumus hälvennyt heidän kasvoiltaan ja sijalle tullut ilkeä konnamaisuuden ilme. Don Smith kuiskasi jotain Josélle, joka yhä piti veistä kädessään, mutta muut tuijottivat meihin kuin kansanjoukko mestauslavalle astuviin miehiin.
Don Pedrokin nousi täysin virkkuna istualle riippumatossaan ja tuijotti meihin lasimaisin silmin, intiaanitytön Luisan seisoessa riippumaton ääressä ja silmäillessä meitä suruisin katsein kuin hautajaissaattue hautaan kannettavaa ruumista. Tämän kaiken minä näin astuessani yli kynnyksen ja lähtiessäni kulkemaan käytävää pitkin, ja mennessäni minua värisytti, sillä kuva oli kamala ja peloittava.
Pian saavuimme apotinhuoneeseen, makuupaikkaamme, ja lukitsimme oven jälessämme. Lähellä pesutelinettä, missä paloi yksinkertainen kynttilä pulloon pistettynä, istui Molas kasvot käsiin peitettynä.
"Eivätkö ne ole antaneet lainkaan illallista, kun muotonne on noin murheellinen?" kysyi herra Strickland.
"Luisa kyllä toi ruokaa minulle", hän kuiskasi. "Kuulkaahan, herra, ja Te, herra Strickland, pelkomme ei ole aiheeton; he ovat päättäneet tappaa meidät tänä yönä. Siitä tuo nainen on aivan varma, sillä hän kuuli Don Pedron ja erään valkoisen Smith-nimisen miehen välillä tapahtuneen keskustelun; niinikään näki hän jonkun palvelijan tuovan lapioita puutarhasta ja asettavan ne valmiiksi, joilla lapioilla kaivetaan meidän hautamme lattian alle."