Siinä samassa me lakkasimme puhumasta aaveista ja enteistä, sillä meidän piti pitää huolta omasta turvallisuudestamme ja hetken välttämättömyyksistä. Joitakuita minuutteja ennen keskiyötä sammutimme valon, ryömimme yksitellen seinäholviin, suljimme luukun jälkeemme ja aloimme odottaa ahtaassa komerossa. Pimeys oli kaamea täällä, ja kun juomamme viinin lämpö oli haihtunut suonistamme, valtasi meidät värisyttävä pelko. Hetket uppoavassa laivassa olivat olleet kamalia, mutta mitä ne sittenkään olivat verrattuina kaikkeen tähän?
Vaikka hiljaisuus olikin syvä kuului kesken kaiken outoja ääniä ja ratinaa, joka kaikki karmi selkäpiitämme. Luimme rukouksia, jotta vallan väsyimme, sitte yritin minä puolestani hiukan torkahtaa, mutta huomasinkin, että uni on pahempaa kuin valvominen, sillä mielikuvitukseni reuhtoi ja maalasi kuvia kaikenkaltaisia, kunnes minusta tuntui, että kaikki kauhun kuvat seinillä alkoivat elää ja liikehtiä silmissäni.
Minä kuulin marttyyrien voihkeen ja heidän tuskansa katselijain raa'at ilkunnat. Sitten muuttui kuva, ja minä olin näkevinäni noiden kahden amerikalaisen murhenäytelmän, joiden kohtalosta herra Strickland oli minulle kertonut, ja joiden veriläikät vieläkin näkyivät lattialla. Pimeys ammotti edessämme, ja minä näin vuoteet, missä he nukkuivat raskaasti, nuo uljaat, elämän kukoistuksessa olevat miehet.
Sitten ilmestyi heidän viereensä uusia kuvia, Don Pedro, Don José ja muut, ja haamujen joukosta pilkistivät heidän maanmiehensä Don Smithin kavalat kasvot. Sänkyvaatteet viskattiin menemään ja taaskin kaikki oli mustaa, mutta pimeän keskestä olin kuulevinani iskuja ja voihkinaa ja murhamiesten kiireisiä askeleita ja kuolleilta miehiltä varastettujen rahojen kilinää. Silloin nykäsi herra Strickland minua, herättäen minut yhtäkkiä.
"Kuulkaahan", hän kuiskasi korvaani, "kuulen miehien hiipivän pitkin huonetta."
"Jumalan nimessä, olkaa hiljaa!" minä vastasin, puristaen hänen kättään.
YHDEKSÄS LUKU.
Kaksintaistelu.
Painoimme silloin korvamme paneelia vastaan ja kuuntelimme. Ensin kuulimme narsketta, joka hiljaisuudessa tuntui hyvin kovalta, sitten joustavia täräyksiä, aivankuin kissa olisi hypännyt lattialle joltakin korkeudelta, ja hiljaista hiipimistä, aivankuin sukkasilla kulkua pitkin permantoa. Tämän jälkeen tuli joksikin hetkeksi äkkiä hiljaisuus, jonka katkaisi aseiden kilinä ja voimakkaiden miekan- ja veitsen-iskujen ääni jotakin pehmeätä ainetta vastaan. Nuo murhamiehet pistelivät aseillaan puhki sänkyvaatteet, luullen meidän nukkuvan niiden alla. Sitten me kuulimme kuiskailuja ja pahantuulisia kiroiluja, sitten sanoi ääni, se oli Don Josén: "Olkaa varuillanne, vuoteet ovat tyhjät."
Tuossa tuokiossa syttyivät kynttilät, sillä me näimme niiden pilkotuksen läpi paneelinrakojen ja voimme seurata kaikkea, mitä tapahtui huoneessa. Siinä edessämme oli Don José, Don Smith ja neljä heidän toveriaan, kaikilla veitset käsissä, Don Pedron, isäntämme, seisoessa ajatuksissaan, aivan kuin seinään naulittuna, apotinkuvan kohdalla, pitäen kynttilää korkealla päänsä päällä ja tähystellen kalansilmineen huoneen jokaiseen soppeen.